Kauhuelokuva ruotsalaisesta juhannuksesta?

Ihan äkkiseltään ajatus tuntuu oudolta. Sillä onko maailmassa mitään vähemmän pelottavaa kuin joukko ruotsalaisia pyörähtelemässä juhannussalon ympärillä kukkaseppeleet päässä?

Mutta Midsommarin ohjaaja ei ole ihan kuka tahansa: hän on Ari Aster, nuori amerikkalainen lahjakkuus, jonka esikoiselokuva Hereditary – pahan perintö vei viime vuonna monilta jalat alta. Kriitikot käyttivät sanoja ”mestariteos” ja ”vuosikymmenen pelottavin kauhuelokuva”, eikä tässä minunkaan mielestäni ollut mitään liioittelua. Hereditaryn nähtyäni olin vakuuttunut siitä, että nyt meillä on pitkästä aikaa uusi käsikirjoittaja-ohjaaja, todellinen auteur, jolla on paitsi väline hallussa myös omintakeinen tapa kertoa näkemyksiään.

Niinpä myös Midsommarin kohdalla on lupa odottaa jotakin muuta kuin tavanomaista säikyttelykauhua.

* *

Midsommar kertoo joukosta nuoria amerikkalaisia, jotka lähtevät ruotsalaisen opiskelukaverinsa kotikonnuille juhannusta viettämään. Tarinan päähenkilöitä ovat Dani (Florence Pugh), joka on toipumassa perhetragediasta, ja hänen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor). Seurueessa ovat mukana eurooppalaisesta juhannuksenvietosta väitöskirjaa tekevä Josh (William Jackson Harper), ruotsalaistytöistä haaveileva Mark (Will Poulter) sekä joukon isäntänä hääräävä sympaattisen ystävällinen ruotsalaismies Pelle (Vilhelm Blomgren, joka on monille tuttu tv-sarja Göstan ylikilttinä Göstana!). Pelle vie ystävykset Hälsinglandiin, syrjäiseen yhteisöön, jossa eletään ikiaikaisen pakanallisen kultin piirissä.

Viimeistään tässä vaiheessa elokuvaentusiastin päässä soivat kaikki mahdolliset hälytyskellot mielipuolisesti kilkutellen, sillä asetelma on hyvinkin tuttu. Midsommarin idea tuntuu olevan toisinto Robin Hardyn Uhrijuhla-elokuvasta (The Wicker Man, 1973), jossa kadonnutta tyttöä etsivä poliisi joutuu keskelle outoa kulttiporukkaa syrjäisellä saarella. Uhrijuhlalla on hurja ”kulttimaine” – näin sattuvasti sanottuna – eikä kukaan sen nähnyt voi unohtaa, miten elokuvassa lopulta käy. Lapsena tai herkässä nuoruusiässä elokuvan nähneet eivät ole koskaan toipuneet entiselleen.

Joten odotukset vain kasvavat: aika ison palan Ari Aster on haukannut. Miten ylittää sekä oma esikoiselokuvansa että maineikas kauhuklassikko?

Florence Pugh ja Jack Reynor tutustuvat skandinaavisiin juhlaperinteisiin.

Joku taitamattomampi tekijä olisi voinut sössiä Midsommarin aineksista surkean kalkkunan (ja itse asiassa sellainen on tehtykin: The Wicker Manin uusintafilmatisointi vuodelta 2006 on niin huono, että sen voi unohtaa välittömästi tämän virkkeen luettuaan), mutta Aster on onneksi toista maata.

Ari Aster hallitsee elokuvan muotokielen täydellisesti. Jopa niin, että hän tuntuu leikittelevän kuvilla, äänellä, musiikilla – ja omilla henkilöhahmoillaan. Asterin kuvamaailmassa on paljon herttaista ja idyllistä, taidokkaita käsitöitä, maalauksia, kukkia. Kameran liikkeet, yllättävät leikkaukset kohtauksista toiseen, maiseman sykkivä aaltoilu tai kameran kääntäminen ylösalaisin voisivat jonkun toisen ohjaajan käsissä olla pelkkää typerää kikkailua, mutta Asterin ohjauksessa nämä ratkaisut ovat puhdasta taituruutta: jos maailma on ylösalaisin, se todellakin tarkoittaa sitä.

Osaavana työparina Asterilla on opiskelijatoveri maineikkaasta American Film Instituten elokuvakoulusta, kuvaaja Pawel Pogorzelski, jonka kanssa Aster on tehnyt useita lyhytelokuvia, Hereditaryn ja nyt myös Midsommarin. Yhdessä he luovat kuvamaailmaa, joka on kaunista ja vangitsevaa silloinkin, kun kuvat ovat silkkaa kauhua.

Mutta Aster pätee myös näyttelijöiden ohjaajana. Hän saa paljon irti nuorista näyttelijöistään, ja erityisesti pääosapari Pugh ja Reynor ovat hienosti sisällä rooleissaan. Katsoja pitää heidän reaktioitaan täysin uskottavina, silloinkin kun heidän käytöksensä on kaikin tavoin ”järjenvastaista”.

Jollakin ihmeellisellä tavalla Aster hypnotisoi myös katsojan mukaan elokuvan tapahtumiin, mukaan tunnetason peliin – ei pelaajaksi, vaan pikemminkin pelinappulaksi, jota Aster kuljettaa minne haluaa, tunnelmasta ja tunnetilasta toiseen. Välillä tapahtumat ovat niin mielettömiä, että voisi nauraakin, mutta nauru tikahtuu kurkkuun. Jos elokuvassa jotakin huumoria onkin, niin se on kipeintä mahdollista. Itse naurahtelin ainoastaan ruotsalaiselle lottoarvonnalle…

* *

Asterilla on ohjaajana kyky näyttää henkilöhahmojensa sisäistä maailmaa hyvin pieninkin keinoin, mutta koko ajan hän kasvattaa painetta, käyttää hyväkseen katsojan jo oppimia kauhuelokuvakonventioita ja lopulta palkitsee katsojan: antaa katsojan nähdä juuri niin karmeita asioita kuin tämä on odottanutkin näkevänsä. Asterin kauhun teho ei perustukaan yllätykseen ja säikyttelyyn, vaan siihen, että saamme mitä haluamme. Ja mitä tämä mahtaakaan meistä kertoa?

Juuri tässä piilee myös Midsommarin syvyys: se ei todellakaan ole kauhuelokuva ruotsalaisesta juhannuksesta tai omalaatuisesta kansanperinteestä. Eikä se ole Uhrijuhlan uusi versio. Midsommar on ihan oma maailmansa, ”asterilainen” kertomus, todella paha trippi ihmisen alitajuntaan, salattuihin tunteisiin.

Aster käsittelee ihmissuhteita, surua, vihaa, kuolemaa, seksiä – ihmisen elämän tärkeimpiä asioita, jotka maailmassamme usein kätketään ja estetään, turrutetaan. Ei ole sattumaa, että elokuvan päähenkilö Dani käy elokuvan alkupuolella vessassa itkemässä. Elokuvan tarina on hänen kertomuksensa: kuinka suru, kipu ja viha lopulta päästetään irti.

Aster käsittelee ihmissuhteita, surua, vihaa, kuolemaa, seksiä – ihmisen elämän tärkeimpiä asioita, jotka maailmassamme usein kätketään ja estetään, turrutetaan.

En voi muuta kuin olla haltioitunut Asterin taidoista. Omassa ohjaajatutkassani Aster on mielenkiintoisin ohjaaja-käsikirjoittaja sitten Quentin Tarantinon – ja Tarantino sentään teki läpimurtonsa jo 1990-luvun alkupuolella. Oli siis jo aikakin saada tämän luokan uusi ohjaajanero.

Aster on iältään tiettävästi vasta 32-vuotias (tarkkaa syntymävuotta hän ei ole kertonut julkisuuteen). Ennen Hereditarya ja Midsommaria hän ohjasi lyhytelokuvia, joista verkossa ovat nähtävissä The Strange Thing About the Johnsons (2011) ja Munchausen (2013).

Nämä molemmat elokuvat näyttävät jo sen, mistä Asterin aiheet kumpuavat: tabuista. Näissä kahdessa mainitussa elokuvassa on kyse perheen sisäisistä kielletyistä tunteista. Molemmissa lyhytelokuvissa näkyy nuorelle ihmiselle ominainen tarve hätkähdyttää ja ironisoida, mutta myös Asterin – ja kuvaaja Pogorzelskin – elokuvallinen taituruus ja oma käsiala on sekin hyvin ilmeistä.

Näistä lyhytelokuvien ajoista Aster on kasvanut jo paljon. Hereditary oli mestariteos, eikä Midsommar ole yhtään vähempää. Toiveikkaasti odotan näkeväni häneltä vielä paljon elokuvia – ja muutakin kuin kauhuelokuvia.

* *

Lopuksi vielä muutama huomio Midsommarista kritiikin ulkopuolelta, naapurikansalaisen näkökulmasta:

Täysin ilman jälkihihitystä suomalainen katsoja ei Midsommarista selviä. Erityisen hupaisaa on, että ruotsalaiset esitetään koko ajan hyvin ruotsalaisen oloisina, mukavina ja ystävällisinä. Tämä tuo karmiviin tapahtumiin aivan oman kontrastinsa. Visit Sweden saa jatkossa tehdä hartiavoimin töitä saadakseen yhtäkään turistipoloa Ruotsiin midsommarin viettoon.

Tarkkasilmäinen pohjoismaalainen katsoja huomaa myös, että elokuvan ruotsalainen metsä näyttää hieman oudolta. Se johtuu siitä, että elokuva on kuvattu Unkarissa. Tämä ei tietenkään haittaa yhtään, sillä elokuvassa ollaan muutenkin kaiken outouden tuolla puolen. Taisikin nyt käydä niin, että Euroopan oudoimman kansan titteli menetettiin ruotsalaisille. Förbannade svenskar!

Kaarina Lehtisalo