Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on nauttinut Salley Rooneyn kirjoista ja läntisen Suomen ravintolatarjonnasta.
1
Aivan jokaisessa Suomen kaupungeista en ole käynyt, mutta uskallaan väittää, että Vaasa on niistä kaunein. Ainakin kesällä – ja sympaattisen Lilliputti-kaupunkijunan kyydistä katseltuna. (Lilliputti on vähän kuin Särkänniemen Kantti X Kantti, mutta hurjempi, koska se ei ole kiskojen vanki vaan päästelee menemään yhtä lailla mukulakivillä, kevyen liikenteen väylillä kuin isojen autojen seassa.)
Mistä muusta vaasalaisille sopii olla kateellinen?
Tietysti Carl Axel Setterbergin piirtämästä Trefaldighetskyrkanista eli ”Pyhän Kolminaisuuden kirkosta” (1869), joka on Edelfeltin ja Sparren alttaritauluilla koristeltu englantilaisen gotiikan punatiilinen helmi, sekä Sandvikenin huvilaravintolan ja Höyrymyllyn betonisiilojen välisestä muutaman kilometrin merenrantakaistaleesta, jonka kävelypolkujen varrelta löytyy useita houkuttelevia terasseja ja entiseen tullipakkahuoneeseen rakennettu modernin taiteen museo Kuntsi.
Mutta kateellinen voi olla myös esimerkiksi Palosaaren yliopistokampuksesta, joka on omalaatuinen yhdistelmä vanhoja teollisuusrakennuksia, punamultaisia puutaloja ja modernia arkkitehtuuria, sekä Wasalandia-vesipuiston melankolisista raunioista, jotka ovat odottaneet purkamistaan hilseilevien puuaitojen takana jo neljä pitkää vuotta.
Vaasassa on kokoonsa nähden hämmästyttävän monta hyvää ravintolaa, baaria ja kahvilaa. Parhaan Suomessa milloinkaan syömäni hampurilaisen olen saanut Bock’s Corner Breweryssä (sämpylän tilalla on kiviuunissa paistettua mäskileipää!), viisi vuotta sitten perustetusaa panimoravintolassa, joka löytyy pari kilometriä keskustan pohjoispuolella sijaitsevasta Vetokannaksen kaupunginosasta, Lahti Ölbryggerin 1870-luvulla rakennetussa jääkellarissa.
Ruokailuani seurasi ravintolan edustalla tietenkin ”bock” eli pukki, joka vieläpä laulun sanoille uskollisesti ”kakki kalliolle”. Ruokahaluani se ei haitannut – kuten eivät myöskään alkupaloiksi nauttimani heinäsirkat, jotka oli paistettu voissa ja tarjoiltiin mansikoiden, chilin ja salaatin kera. Taivaallisia!
2
Porin keskusta ei ole aivan yhtä pittoreski kuin Vaasan – olette varmasti panneet tämän merkille, jos olette kaupungissa käyneet. Mutta ei se mitään! Porissa on paljon hyvää – ei vähiten porilaiset, joiden kanssa asioidessaan on vaikea olla tulematta hyvälle tuulelle.
Porilainen ravintolatarjonta ei ole maailman- eikä välttämättä edes maankuulu, mutta sieltäkin löytyy helmensä. Viime viikonloppuna sain kaupungissa suureksi yllätyksekseni sekä parhaan Suomessa milloinkaan syömäni pizzan että parhaan Suomessa milloinkaan syömäni kebabin!
Torin kupeessa olevalle sisäpihalle kätketty Torget Björneborg loihtii hapanjuuritaikinasta napolilaistyyppistä pizzaa, jota söisi ilokseen ilman täytteitäkin. Korttelin päästä löytyvän Turo’s Heavy Kebabin (älä anna nimen hämätä) salaisuus piilee puolestaan häikäilemättömän herkullisissa kastikkeissa ja ravintolan ämyreistä pauhaavista kosmisen rockin klassikoista, jotka vaivuttavat aterioitsijan transsinomaiseen onnellisuuden tilaan. Can-yhtyeen Mother Sky ei ole koskaan maistunut näin hyvältä!
Porissa on myös ykkösluokan taidemuseo, Porin taidemuseo, jonka tämänhetkinen päänäyttely Mielen silmin esittelee kotimaiseen nykytaiteeseen keskittyneen keräilijän Arto Jurttilan kokoelman helmiä.
Näyttelystä tekee mainittavan paitsi taideteosten hurjan korkea taso (Tuomo Rainion digitaalivideo Marmoriportaat! Anna Retulaisen elinvoimaa pursuava Weissenseen juutalainen hautausmaa!) Mitä ikinä Carolus Enckell onkaan tehnyt!), myös se, ettei taiteilijoita teosten takana paljasteta muualla kuin infotiskiltä saatavasta esitteestä. Museossa on siis mahdollista – ja jopa suotavaa – vaeltaa kaikessa rauhassa teoksiin keskittyen, ilman silmien hätiköivää hakeutumista teostiedot paljastaviin nimilappuihin. Taide niin sanotusti puhuu puolestaan.
3
Luen huomattavasti enemmän kiinnostavista kirjoista kuin kiinnostavia kirjoja. En sano, että ”pitäisi” lukea enemmän, koska sellaista auktoriteettia ei ole keksittykään, joka voisi sanoa, että pitäisi – mutta etenkin fiktiota ”pitäisi” lukea enemmän.
Tänä vuonna olen lukenut molemmat Sally Rooneyn romaanit ja nauttinut niistä valtavasti. 28-vuotias irlantilainen kirjoittaa hyvin tavanomaisista ja arkisista asioista, enimmäkseen ihmissuhteista ja siitä, mitä ihmisten päässä (ja kehossa) tapahtuu, kun he toisistaan kiinnostuvat ja omien tuntemustensa kanssa vaikeilevat.
Rooneyn esikoisteos Conversations With Friends (2017) kertoo nuoresta naisesta, joka ryhtyy suhteeseen naimisissa olevan vanhemman miehen kanssa. Normal People (2018) kertoo puolestaan toistensa kanssa solmussa olevan tytön ja pojan kivuliaasta varttumisesta nuoriksi aikuisiksi ja lopulta erilleen.
Toisin sanoen: ihanan vanhanaikaisia peruskaurahommia!
Rooneyn tekstissä on häikäisevää jännitettä. Hän kuvaa hahmojensa ajattelua, kommunikaatioita, eleitä, sanavalintoja, epäluuloja, arveluja ja väärinkäsityksiä täsmällisesti ja oikomatta, mutta kirjoittaa kuitenkin tiivistä ja sujuvaa tekstiä, joka laukkaa eteenpäin täsmälleen samassa rytmissä kuin ”vielä yhden luvun” puoli kolmelta aamuyöstä ahmaisevan lukijan ajatus.
Kunhan ette yritä tehdä näistä elokuvia!
4
Cover-albumi on taiteenlaji, jonka vain harva hallitsee. Lainakappaleita käsitellessään kirveensä kiveen ovat kalauttaneet lukemattomat aikakautensa suuruudet Duran Duranista, Bob Dylanista Guns N’ Rosesiin.
Australialainen Kirin J. Callinan on mainittuihin artisteihin verrattuna pikkutekijä, mutta uudella Return to Center -albumillaan hän todistaa, ettei ensiluokkaisen cover-albumin tekeminen vaadi ”kuin” näkemystä, taitoa, yllätyksellisyyttä ja rohkeutta.
Albumi alkaa ihailtavan röyhkeällä versiolla Opus-yhtyeen Life Is Lifesta – eli ”Tapparan maalilaulusta” – jolla Callinan yhdistää 1980-luvun alun urheilumakasiinien tunnusmusiikkeihin assosioituvat syntetisaattoritorvien parpatukset nailonkielisen flamenco-kitaraan näppäilyyn, sotilaalliseen marssirytmiin ja täydellisen heittäytyvään laulusuoritukseen – varmaankin siksi, ettei kukaan ole nimenomaisesti kieltänyt häntä tekemästä niin.
Kymmenen kappaleen kokoelmalta löytyy juuri sopivassa suhteessa menneiden vuosikymmenten jättihittejä (The Waterboysin The Whole of the Moon, Ultravoxin Vienna), kulttiklassikoita (Public Image Limitedin Rise, Robert Wyattin Signed Curtain) ja Callinanin oman levyhyllyn tärppejä, joista suuri yleisö ei ole koskaan kuullutkaan (Momusin The Homosexual, Spectral Displayn It Takes a Muscle to Fall in Love).
Kaikkia lauluja Kirin J Callinan kohtelee rakkaudella – eikä missään tapauksessa, luojan kiitos, ”kunnioittavasti”.
5
Yleisurheilu on parasta! Myös musiikki on yleisesti ottaen hieno juttu.
Mutta: lakatkaa soittamasta musiikkia silloin kuin yleisurheilijat yleisurheilevat!
Tampereen Ratinassa järjestetyt Eliittikisat… anteeksi, Motonet GP -kilpailut, olivat täynnä upeita suorituksia korkeushyppääjä Ella Junnilan Suomen-ennätyshypystä (195 cm) Reetta Hurskeen myötätuulessa aitomaan huippuaikaan (12,92).
Kuinka ihana niistä olisikaan ollut nauttia suorituksista kaikessa rauhassa, yleisön hurrauksesta, kenttäkuuluttajan selostuksesta ja urheilijoiden ähkäisyistä nauttien! Sen sijaan saimme kärsiä nupit kaakossa luukutetusta b-luokan elektropopista ja kuluneimmista mahdollisista sporttirock-klassikoista, jotka Ratinan betonikattilassa kieppuissaan sekoittuivat vastanmieliseksi puuroksi, jonka vain kaikkein välinpitämättömimmin musiikkiin suhtautuva voi kuvitella lisäävän kenenkään viihtyvyyttä!
Moitteita kisajärjestäjille myös siitä, että käsiohjelmassa lupailtu ”1 500 metrin aidat” jäi toteutumatta.
Antti Lähde
