Vanha rouva konmarittaa elämänsä pihakirppikselle – samalla avataan äidin ja tyttären vaikea suhde

Ikääntynyt, vauraana elänyt rouva Claire Darling (Catherine Deneuve) katsahtaa kauneista kauneimpana kesäpäivänä ympärilleen, näkee kotinsa täynnä vuosikymmenien mittaan kasaantuneita esineitä, koristeita, tauluja, mattoja ja huonekaluja, jotka voisivat jonkun muun silmissä olla aivan ihania, mutta hänelle ne ovat vain roinaa, joka tuo mieleen muistoja, joista kaikki eivät suinkaan ole miellyttäviä.

Claire on joko näkemänsä unen takia tai muusta syystä täydellisen varma, että elää viimeistä päiväänsä. Siispä Claire värvää kotikylänsä muutaman joutilaan nuoren miehen avukseen ja pystyttää pihakirppiksen, joka kerää Pariisin pohjoispuolisen pikkukylän asukkaita sankaksi joukoksi pällistelemään pilkkahintaan menevää antiikkia. 

Elämä juoksee kuin filminauhana

Clairen tyttären vanha ystävä, itsekin antiikkikauppias Martine (Laure Calamy) kauhistelee massamyyntiä, hälyttää paikalle Clairen aikuisen Marie-tyttären (Chiara Mastroianni) ja Claire Darlingin viimeiset hullutukset -elokuvan varsinainen draama alkaa: toisistaan 20 vuodeksi etääntyneiden äidin ja tyttären tapaaminen nostaa kummassakin pintaan muistoja, vanhoja reaktioita ja vaiettuja kaunoja.

Se näkyy elokuvan nykyhetkestä takaumiin liukuvana kerrontana. Muistojen ja nykyhetken liukumaa korostaa sekin, että Claire pelkää ja epäilee olevansa tulossa dementikoksi. Katsoja ei voi aina tietää miten paljon Clairen näkökulmaan voi luottaa. Jos Claire todella on kuolemassa kuluvan päivän iltana, niin muistojen tulvassa hänen elämänsä vyöryy esille kuin dramaattisena elokuvana. 

Oman mausteensa elokuvaan antaa tosielämän äidin ja tyttären, Deneuven ja Mastroiannin esiintyminen vastaavissa rooleissa. Osa elokuvan katsojaltaan vaatimaa hereilläoloa on se, miten sulavasti eri naiset esittävät yhtä ja samaa naista hänen elämänsä eri ikäkausissa.

Romaani kuin kuvina 

Teksasilaisen Lynda Rutledgen romaaniin perustuvaa elokuvaa raskauttavat sen kirjalliset lähtökohdat, koska leffaa katsoessaan tuntee koko ajan katsovansa kuvitettua kirjallisuutta.

Ikävää elokuvassa on se, että kaikki on niin himputin päivänselvää. Minkäänlaista sanomatta jättämisen taidetta eli rivienvälisyyttä ei elokuvassa ole, koska rivien välit täyttyvät niin isoista kirjaimista, ettei kuvaan muuta mahdukaan. Pohjimmiltaan elokuva tahtoo kertoa ajan vääjäämättömästä kulusta ja katoavaisuudesta, mutta turvautuu hätäratkaisuihin, mikä ei jätä jälkeensä halua nähdä leffaa enää toista kertaa.

Loistavat näyttelijät Deneuve ja Mastroianni pelastavat silti paljon. Ohjaaja Julie Bertuccellin edellinen elokuva, yhdeksän vuoden takainen australialais-ranskalainen, Judy Pascoen romaanin perustunut Puu ammensi sekin menneisyyden tukahduttamista perhesuhteista.

Antti Selkokari