Levykatsaus: The Sultans, Jukka Nissinen, Sami Heikkilä & Kolme Viljaa, Business City

Jukka Nissinen. Kuva: Humu Records

Vuosikertaboogie virkistää

Läjä Äijälän bändeistä on moneksi, mutta musiikki tapaa olla äänekästä, haastavaa ja tinkimättömän omaleimaista. Siltä kantilta The Sultans on Äijälän kipparoimista orkestereista kautta aikain kevein, mutta kyse on sittenkin romuluisesta yhden riffin bluesista. Sitä tuskin saa radioaalloilla kuultavakseen, joten vaikkei keveys varsinaisesti kuuntelukokemusta kuvaile, niin kas: vaikuttaa se kuulijan mielentilaan keventävästi.

Timo Äijälän (rummut ja kannen mukaan myös laulu?) ja Markku Leinosen (basso) rytmiryhmän täydentäminä yhtye kolistelee menemään kuuden biisin verran. Ilmeisesti kokonaisuuden vinyylille saakka saaminen oli mutkikas ja yllätyksellinen prosessi, mutta musiikki voisi olla yhtä hyvin eilen kuin 30 vuotta sitten taltioitua. Kitchen Sessions 2 (Joteskii Groteskii, 2021) on nimittäin niin syvällä perustavanlaatuisuuksien äärellä, että levyä kuunnellessa tuntuu tarpeelliselta kyseenalaistaa kaikenlaiset muut ratkaisut.

Riffit eivät ole erityisen mieleenjääviä, soitannan osumatarkkuus on sinnepäin, ja dynamiikka on vähän sitä, että soitetaanko hidas vai vähän ripeämpi, eikä biiseissä tapahdu paljoakaan. Kysymys onkin siitä, mitä kuulija musiikilta vaatii. Kitarasooloja? Tuplabasareita? Läskejä soundeja? Vetäviä sanoituksia? Raikkaan progressiivista otetta? Entä jos niiden antaisikin olla seuraavat nelisenkymmentä minuuttia?

The Sultansin rapsakka blues on terveellistä. Se riisuu kaikki odotukset ja poistaa tarpeen yllättävyyksiin. Siltä ei odota neronleimauksia eivätkä ensimmäiset 20 kuuntelukertaa sujahda ohi ihmetellen miksi ihmeessä ihminen tällaista tekee huvikseen. Toisaalta se ei myöskään kyllästytä – ei edes sitten kun musiikin on ”tajunnut”. Iätön taika säilyy: levy alkaa ja sitten se loppuu, mutta olo on huojentunut. Musiikin kirjaimellinen vaatimattomuus tekee sen äärellä vietetystä ajasta hyvin mutkatonta ja mukavaa.

Levyn mitta on myös juuri sopiva, koska yhtään pidempi satsi voisi alkaa tuntua puisevalta. Nykyisin yhtyeessä ilmeisesti vaikuttaa myös vieraileva saksofonisti, joten toivon mukaan seuraava albumi ilmestyy hieman nopeammin!

Napakkaa sanataidetta ja leppoisaa svengiä

Jukka Nissisen soolouran aiemmat vaiheet ovat menneet minulta ohi, mutta kolmannen levyn (III; Humu / Hillotehdas, 2021) myötä tilanne on korjaantunut. On myös ainoastaan oikein, että hänet on tämän levyn myötä noteerattu sanataiteilijana Helsingin Sanomia myöten, sillä juurikin sanoituksellinen näkemys on se piirre, joka Nissisen vanhemmissa bändeissä Jumalan Ruoskassa ja Schwerbelastungskörperissäkin viehätti.

Ärhäkkä hardcore ynnä muunlainenkin riehakkuus ovat luonnollisesti jääneet menneeseen, mutta Jukka Nissinen Bandin soinnissa on yhä leikkisä ja paikoitellen hirtehisen hilpeä tunnelma. Jokin siinä vie mietteitäni kohti Jumalan Ruoskan mainiota Vasco Da Gama -ep:tä (2003). Sitä voi yhä aivan hyvin käyttää mittatikkuna tapauksissa, joissa sinänsä simppeliin rock-musiikkiin liitetään komediallisia ja uskaliaita elementtejä.

Nissinen bändeineen (Mikko Alvasto – rummut, Santtu Lähderinne – basso, Ville Pyykkö – bongot) operoi retrohtavan folkrockin alueella. Kokonaisuudesta tulee mukava, hivenen pölyinen, mutta yläkuloinen olo. Simppeleistä biiseistä nousee mieleen yhtä jos toistakin referenssiä 1970- ja 1980-lukujen vaihteen suomalaisesta rock-ilmastosta, ja ne svengaavatkin vanhahtavalla, löysän määrätietoisella otteella. Napakka kokonaisuus aukeaa ja sulkeutuu loogisesti Jukka Nissinen Anthemin ja Jukka Nissinen Boogien merkeissä.

Olennaisinta biiseissä on, että ne istuvat artistin sanojen ympärille luontevasti. Kerrottavaa piisaa, ja vakavammatkin tekstit pidetään tasapainossa hykerryttävämmillä numeroilla, kuten Tää on mahtavaa ja vilkkaampi Panotee. Jälkimmäisen kappaleen kaneetit lienevät juuri ne hyväntuulisia purskahduksia teettävät tekijät, joista ikuinen Jumalan Ruoska -fani sisälläni nauttii erityisen paljon, mutta tuoreen tuntuisella, maanläheisemmällä tasolla.

* *

Mietteliästä menoa viljapellolla

Laulaja-lauluntekijä Sami Heikkilä liikuskelee Kolme Viljaa -yhtyeensä (Anssi Alajuuma – rummut, taustalaulu, Ville Aunola – basso, Antti Karjalainen – kitara) kanssa nimettömällä debyyttilevyllään (Kitka Records, 2021) niinikään vanhakantaisen folkrockin saralla. Genren laajuus tulee tässä verrokissa hyvin näkyviin, sillä arsenaali on kovin erityylinen kuin Nissisellä bändeineen. Koristeellinen, hiottu ja vakaa ilmaisu nostaa mieleen rapakontakaiset maisemat ja tukeepa sanoitusten mietteliäs otekin tuota tunnelmaa.

Pääosin genren keskitempoista laitaa lompsottelevat biisit ovat vahvoja muotovalioita, joihin on kevein maustein saatu hienoa syvyysvaikutelmaa. Elementit ovat tasapainossa, toteutus laadukas ja erityistä mielihyvää herättelevät Karjalaisen kauniin kaihoisat leadit, joissa piisaa tyylitajua. Soundit ovat laadukkaat, mutta eivät liioitellun hifit, eikä kaikkia vahinkoja ole haluttukaan häivyttää näkyvistä.

Kokonaisuus tuntuu kuitenkin melko turvallisuushakuiselta, ja bändi jää hivenen etäälle. Sanoitusten runollisen tunteikkaat ilmaisut ja pääosin toteava tulkinta vievät kuulijan osaksi maisemaa, mutta ympäristö ei kutsu aivan riittävästi uppoutumaan. Heikkilän & Viljojen käsissä on mainiot ainekset, mutta seuraajan toivoisi olevan puhuttelevampi, läheisempi – eikä ihan näin kohtelias.

Yllättäen levyn viimeiset kaksi kappaletta nousevatkin tuon kohteliaisuusrajan tuolle puolen ja nappaavat kiinni häikäilemättä mutta hellästi. Erinomaisen kauniisti sovitettu Mantelipuiden kukista ja miltei lavatanssitunnelmiin vievä viimeinen hidas Valkeita hevosia osoittavat, että yhtyeen ominaisuudet lienevätkin parhaimmillaan keskivertoa haaveilevammissa, yhä hidastempoisemmissa tunnelmissa.

Anteeksi, saisinko kertoa teille happoteknosta?

Lopuksi laittakaamme kielisoittimet naulaan, bassot kaakkoon ja teknoverkkarit jalkaan – on aika tampata. Vuodesta 2017 alkaen suht vilkkaalla tahdilla digisinglejä julkaisseen Business Cityn mini-lp Yks yö Lahes (Alakulttuuritalo, 2021) ei sisällä varsinaisesti uutta musiikkia, vaan on eräänlainen fyysisen muotoon asetettu top 5 – siis napakka ote aikamme olennaisimmista happoteknohiteistä.

Itselleni Business City on tuore tuttavuus, ja se kuuluu ehdottomasti viime vuosien kiinnostavimpiin kotimaisiin underground-akteihin. Bändiä kuuntelee ilokseen, mutta sen herättämiä ajatuksia on vaikea pukea nasevasti sanoiksi.

Ensinnäkin, ei liene montaa niin ilmeisen ysäriä asiaa kuin happotekno, ja tässä tapauksessa vaikutelmaa korostavat tuolta aikakaudelta napatut, railakkaasti omien näppien mukaan sovitetut ja suomennetut coverit. Niistä voi ollakin montaa mieltä, mutta lp:lle on sentään kelpuutettu lainojenkin puolesta vain autenttisia happoteknoraitoja.

Toisekseen, bändin täysin kreisi imago puhuttelee varmasti. Täysin omassa meemiuniversumissaan elävä päihteiden, hiihdon, holtittomuuden, jytkeen ja erinäisen muun tykittelyn riemujuhla kiteytyy monin tavoin Seppo Räty Berghainissa -kappaleen musavideoon, joka voitti Oulun Musiikkivideofestivaalin yleisöpalkinnon. En ole teknon ammattilainen, mutta voitaneen todeta, että epäilyttävän näköinen Piritorilla jytäävä nelikko vähintäänkin erottuu keskiverrosta konemusa-dj:stä.

Ja kolmanneksi, puhutaan biiseistä. Tämä viiden biisin paukku on melko täydellinen annos. Lähtökohta – psykedeeliset bassoriffit, loputtomasti keskitempoa takova basari ja alitajuntaan tunkevat hokemat ja kertomukset – ei sinänsä anna paljoa tilaa vaihtelevuudelle, mutta mukaan valikoituneet teokset ovat sopusuhtaisia ja riittävästi erottuvia keskenään. Koko ajan läsnä on sekä hyvän olon että vaaran tunne. Naurattaa, muttei ole varma johtuuko se vain vainoharhaisuudesta. Mukaan vetäessään Business City toimii täysillä, ja sen voimin jaksaa… jaksaa… jaksaa…

Aleksi Leskinen
Instagram: kenkula_leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua