Voiko kirjoittamista opettaa? – raportti Long Playn iltakoulusta ”Mitä olen oppinut – 50 vinkkiä kirjoittamisen huipulle”

21.09.2021
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Caravaggio: Pyhä Hieronymus, 1605–1606, Galleria Borghese, Rooma. Kuva: Wiki Commons

KOULUTUS | Long Playn syyskuun iltakoulussa viisi kirjoittamisen ammattilaista jakoi kymmenen parasta vinkkiään ja käytännön kirjoitusoppiaan. Oliko tapahtuma seitsemänkymmenenyhdeksän euron arvoinen?

Juho Hakkarainen

Eräänä iltana internetiä selaillessani törmään houkuttelevaan tarjoukseen: ”Long Playn iltakoulussa opit maan parhailta kirjoittajilta!” Syyskuussa järjestettävän nelituntisen tapahtuman opettajiksi on kutsuttu viisi kirjoittamisen ammattilaista. Mainospuheessa heidän luvataan tarjoavan osallistujille 50 vinkkiä kirjoittamisen huipulle.

Heti herää muutamia nihkeitä ennakkoajatuksia: 1) Neljä tuntia ruudun ääressä – puuduttavaa! 2) Viisikymmentä vinkkiä huipulle – kuulostaa huiputukselta! 3) Mitä hiivattia edes on ”kirjoittamisen huippu”?

Jatkan listaa mielessäni ja keksin äkkiä yli kymmenen asiaa, jotka voivat mennä iltakoulussa pieleen. Lista uhkaa tiivistyä yhdeksi pääajatukseksi: Kirjoittamista ei kerta kaikkiaan voi opettaa. Ei varsinkaan maksullisessa etätapahtumassa. Ei varsinkaan toimittajien – noiden ihmisistä kyynisimpien – toimesta!

Päätän kuitenkin kokeilla. Jos oppi kaataakin ojaan, niin ehkä nousen ojasta muutamaa keinoa rikkaampana. Ja jos vinkit tuntuvat tarpeettomilta, voin karistaa ne olkapäiltäni kuin hilseen.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä virittelen läppärini oikeille taajuuksille ja liimaan takapuoleni työtuoliin. Minulla on terävä lyijykynä, asianmukainen muistivihko ja lasillinen kirkasta vettä edessäni.

Olen valmis kuuntelemaan viisikymmentä vinkkiä kirjoittamisen huipulle.

A notebook

Alkupiste. Kuva: Wiki Commons

* *

Ensimmäisenä kuvitteelliselle opettajankateederille astuu Oskari Onninen, useisiin julkaisuihin kirjoittava vapaa journalisti ja kriitikko. Onninen on valmistautunut puheeseensa hyvin ja valmistautumista hän puheessaan painottaakin: kirjoittajan olisi hyvä ajatella ennen kuin kirjoittaa, jotta hän kynän liikkuessa tietäisi, mitä on tekemässä. Ajatteleminen on keskittymistä aiheeseen ja olennaisten asioiden tiivistämistä eli kiteyttämistä.

Onnisen oppien mukaan kirjoittajan ei kannata tuijottaa vain näyttöä tai paperia, vaan altistua mahdollisimman monipuolisesti elämälle. Onninen kertoo luopuneensa jo aikaa sitten kaikista muistiinpanovälineistä. Hän sommittelee tekstit päässään ja testaa ajatuksiaan keskustelemalla niistä ystäviensä kanssa.

Prokrastinaatio eli lykkääminen on kirjoittajien helmasynti. Toiset nimittävät sitä inspiraation odotteluksi, toiset tyhjän paperin kammoksi. Onninen antaa vaivaan kiinnostavan neuvon – juuri ennen kuin kieltää koskaan missään ikinä käyttämästä niin tyhjää sanaa kuin ”kiinnostava”: älä aloita mitään työtä liian aikaisin! Se johtaa tehottomaan ajankäyttöön ja vetkutteluun. Jää liikaa tilaa itsesyytöksille, voivottelulle ja haahuilulle.

Kielen rekistereistä Onninen antaa näennäisen ristiriitaisia mutta sittenkin järkeenkäypiä ohjeita. On vihattava jargonia, koska se tuppaa olemaan löysää ja sumuista puhetta. Mutta kun jargonin on oppinut tunnistamaan, voi sitä käyttää tekstin rakennuspalikkana tehokkaasti, rikkaasti ja hyödyllisesti. Jargonia voi siis myös rakastaa!

Onninen varoittaa ideoiden olevan kertakäyttöisiä ja adjektiivien petollisia. Jokaisen tekstin kohdalla kirjoittajan pitäisi jollakin tapaa uudistua. Yksi keino siihen on rohkea assosiointi, joka johtaa parhaimmillaan tarkkoihin ja omaperäisiin ilmaisuihin.

* *

Iltakoulun toinen puhuja Marisha Rasi-Koskinen harjoittaa kirjailijantyön ohella psykologin ammattia. Rasi-Koskinen rohkaisee kirjoittajia pidäkkeettömään fiktionkehittelyyn. Puheessa korostuu fiktion vapaus – mistä tahansa voi kirjoittaa – mutta myös vastuu. Kirjoittaminen ei ole irrallaan eettisistä kysymyksistä, ja vaikka kirjoittaminen voikin tuntua vapauttavalta leikiltä hiekkalaatikolla, ei ole samantekevää, mihin suuntaan ja millä volyymilla hiekkaa viskoo.

Rasi-Koskinen kannustaa kirjoittajia hyväksymään kirjoittajanlaatunsa ja luottamaan omaan ääneensä. Maailma on kirjoittajalle ankara paikka, joten itselle pitää olla armollinen. Kirjailijan ammatissa joutuu sietämään jatkuvaa epävarmuutta, mikä johtaa helposti epätoivoon, mutta epätoivon hetki saattaakin olla kirjoittajalle ratkaisevan tärkeä, Rasi-Koskinen lohduttaa. Hän rohkaisee luottamaan paitsi itseensä, myös lukijaan. Uskolliselle lukijalle ei tarvitse saarnata tai tuputtaa eikä häntä tarvitse mielistellä.

* *

Kolmanneksi puhujaksi on kutsuttu kirjailija ja lauluntekijä Tommi Liimatta, joka antaa hyviä vinkkejä matalan kynnyksen tekemiseen. Työkalujen – sopivan paksuisten kuitukärkikynien ja riittävän pienien muistivihkojen – on syytä olla aina käsien ulottuvilla. Jos kirjoittamiseen suhtautuu liian juhlallisesti ja ryhtyy kampaamaan sulkakynänsä sulkia, tulee hommalle nopeasti toppi.

Liimatta neuvoo tekemään muistiinpanoja aina ja kaikkialla ja pitämään ne hyvässä järjestyksessä. Puolihuolimattomasta muistiinvetaisusta saattaa keriytyä vaikka täyspitkä kelvollinen romaani.

Tavoitteellisen kirjoittamisen kannalta hedelmällisintä on säännöllisyys ja ryhtyminen, mielellään heti kuudelta aamulla ja tyhjällä vatsalla, jotta verenkierto ei karkaa ruoansulatuselimistöön.

Liimatta korostaa laajan yleissivistyksen tärkeyttä. Kirjoittajan olisi hyvä hankkia tietoja laajasti niiltäkin elämän osa-alueilta, jotka eivät itseä kiinnosta tai jotka eivät tunnu omilta. Sivistys ruokkii nimittäin mielikuvitusta. Liimatta usuttaa lukemaan myös huonosti kirjoitettu kirjoja, sillä niistäkin voi oppia paljon.

Eräs Liimatan ohjeista on kirjoittajalle kultaakin kalliimpi: älä anna kenenkään varastaa aikaasi, sillä teksti vaatii sitä. Toisaalta aikaa on kirjoittajallakin rajallisesti, joten jos ammatikseen kirjoittaa, ei matalasti palkattuun kolumniin kannata tuhrata kuukautta. On opittava tunnistamaan, mikä on riittävän hyvää, sillä parasta ei voi aina panna.

Latelemistaan neuvoista Liimatta pitää tärkeimpänä viimeisintä, John Fogertyltä lainattua: Keep on chooglin’. Pöljäily on kirjoittajalle elintärkeää ja se pitää mielen vetreänä.

Ernest Hemingway in London at Dorchester Hotel 1944 NARA 192672

Kirjailijat valokuvataan työpöytänsä ääressä, laulaa Tommi Liimatta Absoluuttisen Nollapisteen kappaleessa Saatteeksi. Kuvassa uransa rikostoimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana aloittanut Ernest Hemingway työpöydän ääressä Lontoossa hotelli Dorchesterissa vuonna 1944. Kuva: Wiki Commons

**

Ylioppilaslehden päätoimittaja Tuija Siltamäki kääntää puheenvuorossaan kirjoittamisvinkkiasetelman päälaelleen ja lähestyy asiaa negaatioiden kautta. Siltamäki listaa kirjoittamisen kymmenen pahinta estettä ja antaa vinkkejä niiden ylittämiseen.

Esteistä suurin on tietenkin se, ettei osaa kirjoittaa. Siltamäen mukaan kirjoittamistyötä ei pidä liiaksi mystifioida, vaan sitä pitäisi lähestyä käytännönläheisesti: jos et osaa kirjoittaa, mutta haluat kirjoittaa, on sinun opeteltava kirjoittamaan. Siltamäen mukaan kyseessä on taito, jota voi harjoitella, ja tekstin huonous on harjoituksen puutetta.

Varsin merkittävä este kirjoittamiselle on myös se, ettei kirjoittaja halua tai jaksa kirjoittaa. Hyvän tekstin eteen on nähtävä vaivaa ja se vaatii riittävää vireystilaa. Työpäivät eivät saa venyä liian pitkiksi.

Myös Siltamäki korostaa lukemisen tärkeyttä, koska lukemalla kirjoittaja kartuttaa sana-, tyyli- ja tietopankkiaan. Jos aikoo kirjoittajana kehittyä, olisi teksteihin hyvä oppia suhtautumaan harjoitustöinä, jotka johtavat eteen päin kirjoittajan polulla. Etenkin pidemmän tekstin kirjoittaminen vaatii itsekuria. On suljettava puhelin, istuttava alas ja ratkottava ongelmat yksi kerrallaan. Seinä nousee vastaan useita kertoja ja sotkuja syntyy, mutta niiden edessä ei pidä lannistua.

Itsekritiikistä Siltamäki on eri mieltä kuin Marisha Rasi-Koskinen. Siltamäen mukaan kirjoittajilla tuppaa olemaan liian vähän itsekritiikkiä. He ”kirjoittelevat” silloin kun pitäisi ”kirjoittaa”. Huonoista teksteistä näkee, että kirjoittaja on kiintynyt omiin maneereihinsa, eikä hänelle ole kukaan sanonut, että kannattaisi kirjoittaa toisin. Kirjoittajan pitää tuntea omat rajansa ja työtapansa. Toisaalta armoakin on itselle annettava, sillä liiallinen itsekritiikki ja tekstin loputon hinkkaaminen johtavat joko huonoihin tuloksiin tai eivät tuloksiin ollenkaan.

On kenties lohdullista, ettei tekstistä koskaan tule niin hyvä kuin siitä voisi tulla. Elämä jatkuu ja on mentävä kohti uusia juttuja.

* *

Viimeisenä opettajana puheenvuoronsa käyttää toimittaja, tietokirjailija ja Long Playn perustajajäsen Hanna Nikkanen, joka kehottaa kirjoittajia liikkumaan oudoissa paikoissa ja – Onnisen tapaan – altistumaan elämälle. Sisäinen maailma rikastuu törmätessään ulkoiseen maailmaan, joten kirjoittajan kannattaa rohkeasti astua ulos tekstikammiostaan ja tavata ihmisiä – muitakin kuin oman alan ihmisiä.

Olennainen neuvo on etsiä tapa suoltaa keskeneräistä tekstiä. Kirjoittajan on osattava madaltaa kynnystä ja vaiennettava sisäistä kriitikkoa, jotta materiaalia syntyy. Myöhemmin tulee aika, jolloin kynnystä on jälleen nostettava. Kirjoittamiseen liittyy monenlaisia vaiheita, mukavia ja ikäviä, ja kaikkien niiden kanssa on tavalla tai toisella tultava toimeen.

Käytännön neuvona Nikkanen tarjoaa esimerkiksi Written? Kitten! -sivuston käyttämistä kirjoittamisen apuna. Sivu palkitsee kirjoittajan söpöllä kissakuvalla aina kun hän on saanut sata sanaa aikaiseksi. Tavoitetta ja palkintoa voi myös räätälöidä mieleisekseen.

Nikkanen ohjeistaa kirjoittajia tunnistamaan mielensä erikoisuudet, sillä sieltä kumpuavat kirjoittamisen esteet, joihin tepsivät erilaiset lääkkeet. Toisille on vaikeaa alkuun pääsy, toisille viimeistely. Mutta aina tulee eteen vaihe, jolloin kirjoittaminen vaatii runsaammin tilaa ja rauhaa. Nikkanen rohkaisee silloin retriitin järjestämiseen. Olosuhteista tietenkin riippuu, miten retriitti on mahdollista toteuttaa. Toisinaan olohuoneen nurkka riittää, mutta joskus on hyödyllistä vaihtaa maisemaa ja poistua kotoa – vaikka edes lähikirjastoon työskentelemään.

Nikkasen esityksen toinen puoli koostuu konkreettisista kirjoitusohjeista, esimerkiksi siitä, että siirtymät tekstissä saavat töksähtää. Nopeat leikkaukset lisäävät tekstin tehoa, kun taas pehmentäminen ja johdattelu kielivät kirjoittajan epävarmuudesta ja rasittavat lukijaa. Löysän kirjoittamisen vaiheessa rakennustelineitä – johdantoja ja selittelyjä – voi kirjoittaa näkyviin, mutta editointivaiheessa ne pitäisi osata poistaa.

Lopuksi Nikkanen antaa häkellyttävän yksinkertaisen mutta toimivan vinkin: omia tekstejä – olipa tekstilaji mikä tahansa – kannattaa lukea itselle ääneen. Se paljastaa tekstin heikkouksia ja auttaa hahmottamaan kokonaisuutta.

Creative

Kuva: Wiki Commons

* *

Neljän tunnin opetusrupeaman jälkeen olen hieman uupunut mutta sittenkin tyytyväinen. Viisikymmentä vinkkiä huipulle ei ollut pelkkää huiputusta! En tiedä oliko iltakoulu aivan sen seitsemänkymmenenyhdeksän euron arvoinen, joka siitä olisi pitänyt pulittaa, ellen olisi kirjoittanut tätä juttua. Joka tapauksessa sain hyvän nipun käyttökelpoisia vinkkejä, joista joitakin huomasin jyrkästi vastustavani, mutta – oppia sekin!

Oikeastaan jäin kaipaamaan vain keskustelua ja vuorovaikutusta, jotka ovat kaikessa opettamisessa olennaisia asioita. Opettajille oli illan aikana mahdollista esittää kysymyksiä Instagramin kautta, mutta niille oli varattu vain vähän aikaa. Toisaalta, eipä kyseessä ollutkaan mikään keskustelupaneeli, vaan etäaikana järjestetty viidestä keskenään erilaisesta puheenvuorosta koostuva tapahtuma.

Keskenään erilaiset opettajat oli valittu hyvin. Painotus oli journalistisen kirjoittamisen puolella, joten kenties eniten iltakoulusta hyötyivät ammatikseen kirjoittavat toimittajat. Varmasti kaikille kirjoittajille hyödyllistä antia olivat vinkit erilaisten kirjoittamisen esteiden voittamiseksi.

Iltakoulun jälkeen olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjoittamista voi opettaa – myös etätapahtumassa. Opettaminen ja oppiminen ovat kuitenkin niin monisyisiä ja oikukkaita tapahtumia, ettei niistä kannata yrittää sanoa mitään liian rajattua tai lopullista. Kirjoittajalle tärkeintä lienee järjestää olosuhteet mahdollisimman otollisiksi, pystyttää hyvät kirjalliset antennit ja tutka-asema, olla valppaana, havaita ja keskittyä.

Sitten on vain uskallettava kirjoittaa.

Long Playn seuraava iltakoulu ”Kirjoita paremmin ympäristökriisistä” järjestetään tiistaina 5.10.2021. Opettajina toimivat kirjailija Anni Kytömäki, toimittaja Riikka Suominen sekä toimittaja ja tietokirjailija Mikko Pelttari. Lisätietoa Long Playn iltakouluista.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua