Kuva: Alex Lake
LEVYT | Walesiläisyhtyeen neljästoista albumi The Ultra Vivid Lament tunnelmoi popisti, mutta isosti kaikuisammat elementit pitävät soundin tuttuna Manicsinä.
”Manic Street Preachers voi olla nykypäivänä melkoista aikuisrockia, mutta parhaimmillaan silti kaunista ja koukuttavaa sellaista.”
Walesiläisen rockyhtyeen Manic Street Preachersin peruskaava ei ole lopulta kauheasti muuttunut vuoden 1992 Generation Terrorists -debyyttialbumista tähän päivään. Laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin isosti maalaava tulkinta ja kitaroiden purskahdellen liikkeelle pärähtävät, isosti kimaltelevat melodiakaaret soivat niin debyytin hitillä Motorcycle Emptiness kuin neljännentoista studioalbumin The Ultra Vivid Lamentin (Columbia, 2021) isommissa kaarissa.
Keskimäärin tuore yhdentoista kappaleen kokonaisuus esittelee kuitenkin kepeämmän ja eleettömämmän Manicsin. Se on pääosin ihan toimiva juttu, hetkittäin sitten taas ei.
Avausraita Still Snowing in Sapporo lähtee käyntiin hillitysti kauniin haikeassa näppäilyssään mutta nousee räväkästi tuttuun Manics-kimalteeseen kitaroiden harteilla. Mihinkään tiukkaan paahtoon ei kuitenkaan kiihdytellä, vaan heleydestä pidetään kiinni jopa isoimmissa kurotuksissa. Leppoisuuden ja isosti kaartavan glitter-maalauksen yhdistelmä on toimiva. Aikuista glampoppia, josta bändin asenteessa ja soitossakin aikoinaan kaikunut punk on aika kaukana.
Orwellian luottaa pianoon kitarapoppinsa mausteena. Kuulaasti rullaava tunnelmointi on samaan aikaan kepeästi laukkaava mutta myös kauniin melankolinen. Tässä ja muun muassa Julia Cummingin kanssa duetoidussa The Secret He Had Missed -kappaleessa pirskahteleva ABBA-piano korvaa kitarapurskahdukset Manicsin rock-kaavassa. Melodiakuvio on viime mainitussa albumin tarttuvimpia ja kitaravingutteluvaihdekin löytyy.
Pianoballadina käynnistyvä Quest for Ancient Colour kasvaa isompaan kaavaan, mutta hillitsee itsensä eikä luovu suitsista vaan etenee pinnan alla aika raukeasti. Don’t Let the Night Divide Us on riittävän kipakka glampop-valssi ja Diapause kaikaa tummempaa, lähes rautalankaista melankoliaa. Complicated Illusions pöräyttelee säkeissään jopa huvittavan leppoisasti, mutta nousee sitten tutun komeaan Manics-kaareen.
Into the Waves of Love askeltaa ihan reippaasti, mutta on heleästä hymystään huolimatta hiukan yksioikoinen. Mark Lanegan -yhteistyö tumman raukeasti pyörteilevässä Blank Diary Entryssä onnistuu melkein kadottamaan touhusta Manics-patinan, joka onneksi löytyy vielä kertosäkeen kaaresta. Leppoisa autiomaarautalanka ja Laneganin tomwaitsmaisen karhea laulu eivät mitenkään maailman sulavimmin lyö kättä ikuisen optimismin kanssa, joka koristaa Bradfieldin laulua toivottavasti pyhään loppuun asti.
Happy Bored Alonen Bradfield-kurkottelut ovat tervetulleita, Manicsille tunnusomaisen positiivisia pirteitä kaarteluita, vaikkei takavuosien isous ja jytä soisikaan aina mukana. Afterendingin läpsyttely alkaa olla jo hiukan liiankin raukeaa jäähdyttelyä. Onneksi siinäkin soi komeasti haikea melodiakaari, joka jättää hymyn huulille albumin päätteeksi.
Manic Street Preachers voi olla nykypäivänä melkoista aikuisrockia, mutta parhaimmillaan silti kaunista ja koukuttavaa sellaista.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Usvaa putkeen – Rock Siltanen Groupin Systeemi tarjoaa reteetä retro-hevirokkia
LEVYT | Onko Rock ’n’ Rollin voima ikuinen, kuten Rock Siltanen ryhmineen esikoislevyllään väitti? Onko tuo ikuisuus kestänyt juuri julkaistulle yhtyeen kolmannelle albumille?
Joni Ekman svengaa raukean raikkaasti – arviossa Joko saa laulaa?
LEVYT | Tamperelaisartistin seitsemäs levy tiivistää rock-kaihoa toimivan ytimekkäästi. Joni Ekmanin rock-pohjainen svengi ei ole tunkkaista vaan vaivattoman koukukasta.