Kuvat: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Eeppisen intensiivinen hirviödraama ällistyttää taidokkaalla kuvakerronnallaan ja hämmentää sekoittamalla epäkeskoja tarina-aineksia keskenään. Raskas paketti koukuttavaa haahuilua ja mustavalkoisen tussipiirroksen juhlaa.
Ville Pirinen, teksti ja kuvat
Kuvat Barry Windsor-Smithin sarjakuvakirjasta Monsters (Fantagraphics, 2021). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Vuonna 1949 syntynyt lontoolainen Barry Windsor-Smith on kuvittanut laajalevikkisiä sarjakuvia jo 1960-luvun lopulta lähtien. Reiluun viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu kaikenlaista Marvel-supersankaroinnista Conan-barbaroinnin kautta tekijän soololuomusten vapautuneeseen tieteisfantasiointiin, joita 1990-luvulla julkaistiin itseriittoisesti nimetyssä lehdessä nimeltä Barry Windsor-Smith: Storyteller.
Suomalaisille genresarjisnörteille tutuimpia lienevät ukkelin Conan-systeemit ja Marvel-mutanteista reteimmän eli Wolverine-hahmon historiaa avaava Weapon X -tarinakokonaisuus. Jo 1970-luvulla tunnistettavan tyylinsä löytänyt Windsor-Smith on aina erottunut amerikkalaisessa supersankaritouhussa eurooppalaisittain taiteellisia vapauksia hyödyntävänä veijarina.
Monsters (Fantagraphics, 2021) lienee seitsemättäkymmentään käyvän taiteilijan magnum opus, joka tapauksessa ainakin näyttävä comeback tekijältä, jolta on viimeksi julkaistu tuoretta materiaalia 16 vuotta sitten. Kolmekymmentäviisi vuotta työn alla ollut 366-sivuinen, eeppinen tarinamötkäle, joka on alun perin 1980-luvulla lähtenyt liikkeelle huomattavasti simppelimmästä ideasta Hulk-sarjakuvaksi.
Valmis tarina ei sisällä Hulkia, sijoitu mihinkään valmiiseen sarjakuvauniversumiin tai edes edusta yksiselitteisesti jotain tiettyä genreä. Tekijä on vuosien saatossa muokannut juttua muuksi, tehnyt asioita uusiksi, pyöritellyt kuvakerrontaa ees taas, lisäillyt ja poistanut aineksia ja päätynyt viimein tänä vuonna julkaistuun muotoon, jonka takakannessa mainostellaan olevan ”a 360-page tour de force of visual storytelling, Monsters’ narrative canvas is copius: part familiar drama, part thriller, part metaphysical journey, it is an intimate portrait of individuals struggling to reclaim their lives and an epic political odyssey that plays across two generations of American history.”
Part familiar drama.
Kirja starttaa hirvittävällä perheväkivallan kuvauksella. Lauantaina 11. kesäkuuta 1949 Baileyn perheen kodissa psykoottisesti saksaksi messuava mies pieksee pikkupoikaa. Lapsen kasvot näyttävät puoliksi muusatuilta.
Pari aukeamaa myöhemmin on 22. päivä huhtikuuta 1964, ja parikymppinen irtolainen Bobby Bailey ilmoittautuu armeijan palvelukseen. Vaikuttaa selvältä, että perheetön ja ns. virallisen yhteiskunnan ulkopuolelle ajautunut nuori mies värväytyy palvelukseen jonkinlaisena viimeisenä oljenkortena.
Värväystä hoitava kersantti Elias McFarland ohjaa Bobbyn saamansa ohjeistuksen mukaan varsin hämärältä vaikuttavaan projekti Prometheukseen, ja pian erittäin hämäriltä vaikuttavat agentit noutavat nuorukaisen mukaansa. Bobbyltä puuttuu toinen silmä, joten hätäisemmällekin lukijalle käy selväksi, että kyseessä on alkukohtauksessa pahoinpidelty lapsi.
Heti seuraavana yönä McFarland näkee psykedeelistä painajaista nuoren sotilaan kohtalosta, ja tarina hyppää muutaman päivän päähän projekti Prometheuksen armeijallis-lääketieteelliseen päämajaan. Siellä sotilashenkilökunta jo tuuttaakin tajuttoman Bobby Baileyn kehoon natseilta toisen maailmansodan sotasaaliina hankittua salaista geeniteknologiaa. Ollaan vasta kuudennella aukeamalla.
Intensiivisen startin perusteella Monsters vaikuttaa olevan nopeatempoinen ja genretietoinen american horror story.
Mukana myös ns. kunnon genretietoista hirviömenoa.
Jatkossa tempo ja intensiteetti vaihtelee, kuten 360-sivuisessa mötkäleessä syytä onkin. Genretietoisuus pysyy, mutta file under -osastoja kertyy koko ajan lisää. Monsters sisältää ainakin realistista perhedraamaa, tieteisfiktiollista kehokauhua, yhteiskunnallista protestia, yliluonnollista kummitusvehkeilyä, ultraväkivaltaista sotakuvausta, kirkasotsaista romanssia, melankolista hirviösatua ja monta muuta taustalla väreilevää tai pinnalla kuplivaa tyylilajia. Pääosissa ovat Baileyn ja McFarlandin perheet kahdessa sukupolvessa, mykkänä keskushahmona lapsena pahoinpidelty Bobby Bailey, josta sotakoneisto leipoo modernin Frankensteinin hirviön.
Repliikkien, kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen määrällä mitattuna tarinassa suurimman äänen saa Bobbyn äiti Janet. Isä Tom palaa sodasta täysin muuttuneena ja murtuneena ihmishirviönä, ja surullinen ja sadistinen perhehelvettitarina kerrotaan lähinnä Janetin näkökulmasta. Sivuosia pitkässä juoksussa piisaa telepaattisista lapsista tavallis-kunnollisten poliisien ja vittumaisten poliitikkojen kautta pure evil -natsitohtoreihin.
Kohtausten alkuun kirjatuille vuosiluvuille ja päivämäärille tulee käyttöä, kun lukija seurailee eri hahmojen eri vuosikymmenillä risteileviä aikajanoja.
Näin piirrät täyttä vauhtia ajavan rekan keulaan murskautuvan henkilöauton.
Monsters sisältää näyttäviä takaa-ajoja, verisiä lähitaisteluita, inhottavia ihmiskokeita ja useita ampumavälikohtauksia, mutta silti sen yleistunnelma on jotenkin seesteinen. Staattiset kohtaukset Baileyn perheen ruokapöydässä, pihalla tai eteisaulassa ovat action-pätkiä painokkaammassa roolissa. Painoarvoa niille tuo sekä painostava tarinasisältö että Windsor-Smithin klassisesti taidokas tussipiirrosjälki.
Monstersin tapahtumapaikat eivät ole koskaan vain anonyymejä taustoja. Jokainen lipaston sarana, eteisen matto, neulottu pöytäliina, tiskiallas, ovenkahva, vessan kaakeli, valaisin, tuhkakuppi, rottinkituoli tai Oreo-keksi on piirretty samalla rakkaudella. Etenkin Baileyn perheen koti alkaa tuntua jutun kestäessä yhdeltä tarinan hahmoista, koska se on kuvattu niin realistisesti. Windsor-Smithin piirtämät ympäristöt eivät ole pelkkiä lavasteita, vaan surumielisen kauhutarinan hiljaisia todistajia.
Tarina on muutenkin niin helppo kuvitella joksikin isolla rahalla ja tarkoilla lavasteilla rakennetuksi HBO-sarjaksi, että ihmettelen ellei neuvotteluja asiasta käydä jo useamman tuotantoyhtiön kanssa.
Tunnelma on kuin Stephen Kingin perhetasoja laajempia virtauksia, kuten taustalla vaikuttavia sotia ja uhkaavaa yliluonnollisuutta, yhdistelevissä kirjoissa. Poikkeuksellisen laajasta sarjakuvatarinasta löytyy myös Kingin kirjoista tai niiden tv-versioista tuttuja ongelmia: kliseisiä hahmoja, irrallisen oloisia elementtejä ja rakenteellista haahuilua.
Monstersissa saattaa välillä hurahtaa pari sataa sivua, kunnes joku lukijan jo lähes unohtama tarinalanka sidotaankin taas mukaan kokonaisuuteen. Tappavan tasaisesti kuitenkin viljellään hurjia tarinakoukkuja, eli ylipitkäänkin telkkuversioon löytyy piinallisen jänniä cliffhangereita löysienkin jaksojen loppuihin. Päätösjakson lopputekstien kohdalla on vaikuttunut, mutta sekavahko ja ylensyönyt olo.
Kuvissa riittää luettavaa. Devil löytyy detaljeista.
Vaan eipä sekoilla liikaa suoratoistomielikuvissa! Windsor-Smithin yli kolmekymmentä vuotta suhraama sarjakuva ei todellakaan ole mikään demo filmatisointia varten, vaan korostetusti juurikin sarjakuvateos. Se on tiheään suherretun tussiviivan, tarkan tekstauksen, dynaamisesti kuva-alaa halkovien äänitehosteiden, toimivan ruutujaon, tasapainoisen sivusommittelun, anatomisesti oikein piirretyn kehonkielen, valojen ja varjojen kuvaamisen, mestarisarjan käsityöläisyyden ja ylipäätään ”perinteisen” sarjakuvakerronnan ja sarjakuvapiirtämisen riemuvoitto. Tekijä vääntää maksimitehon irti kuvasta kuin kuvasta.
Tässä kirjoitussarjassa on käsitelty paljon erittäin taitavien piirtäjien teoksia, mutta yleensä tyylillinen lähtökohta on jossain aivan muualla kuin klassisesti kaupallisessa toimintasarjakuvassa. Vaikkapa Joakim Pirisen tai Tommi Musturin ilmaisuun verrattuna Monsters näyttää selkeästi ns. ”kaupasta ostetulta”. Windsor-Smith edustaakin kaikkea sitä, mikä ”kaupasta ostetussa” on parasta. Hillitön taito kohtaa hillittömän varmuuden.
Monstersin kuvasto tuo useammin mieleen Gustave Dorén klassiset raamattukuvitukset kuin vanhat Hulkit, mutta tökkii omissa aivoissani tasapuolisesti molempien edustamia mielihyväsynapseja. Teini-ikäisenä sarjisnörttinä olisin tutkinut kirjaa suurennuslasilla, koska se näyttää leson yksityiskohtaisesti ja suvereenin toimivasti piirretyltä genresarjakuvalta, mutta myös joltain hankalammin määrittyvältä ”vakavalta kuvataiteelta”. Best of both worlds.
Naturalistisesti kuvitettu karu äijä kakalla ja röökillä.
Monstersia on helppo suositella kokeellisempaa nykysarjakuvaa hylkivällekin, ja se toimii varmasti genrefiktiona sarjakuvia satunnaisemminkin harrastavalle lukijalle. Tarina sotivan ihmiskunnan hirviömäisyydestä ja siitä, kuinka maailma tekee viattomistakin väistämättä hirviöitä, on synkkä ja pessimistinen, mutta viihteeksi miellettävissä.
Osaltaan siksi, että se on niin kiistattoman taitavasti toteutettu. Sisältö on karua myllytystä, mutta muoto sujuvaa ajankulua. Kirjan loppupuolelta löytyvä pitkä jakso, jossa sekä Bobby Baileyn että Elias McFarlandin isät sisältävä sotajoukko löytää järjettömiä kauhuja natsien tuhoutuneesta ihmiskoetehtaasta, on kaikin tavoin korkeaoktaanista sarjakuvaa. Intensiivisesti piirrettyä intensiivistä piinaa, mutta kerronnallisesti huomaamattoman helppolukuista, vähän kuin kaikkien aikojen hurjin korkeajännitystarina.
Kirjan piirroksellisesta ja kuvakerronnallisesta syvyydestä saanee kuitenkin ehkä eniten irti lukija, joka on jo nuorena ottanut Conaninsa ja Wolverinensa hiukan liian tosissaan. Windsor-Smithin kädenjälki ja kerrontatapa tulvii hienosti rajattuja kuvia, ihmeellisiä leikkauksia yleiskuvista erikoislähikuviin, jännittävästi katsetta ohjaavia hius- tai savukiehkuroita ja kaikenpuolista vaikuttavaa graafista dramatiikkaa ilman ylimääräistä karikatyyrimaisuutta. Se on juuri sellaista menoa, millä menneessä maailmassa olisi voinut yrittää perustella ymmärtämättömälle setämiehelle tai opettajalle, että ”kyllä vaan sarjakuvakin voi olla taidetta, kato nyt kun tääkin on näin hienosti tehty!”
Monsters tarjoaa jokaisella aukeamallaan kuvallisia hienouksia niille, jotka ovat (epä)virittäneet aivonsa ihastelemaan sarjakuvien kuvallisia hienouksia. Joitain muita tiheistä viivavarjostuksista ja runsaista puhekuplista täyttyvät sivut kenties uuvuttavat. Kuulun ihastelevaan kohderyhmään.
Viivatiheys ja tunnelma korreloivat.
Painotuotteena Fantagraphicsin julkaisema kovakantinen järkäle on viimeisen päälle hiottu. Kirurgisen tarkka mustavalkojälki toistuu kirurgisen tarkasti. Tarina kestää uudelleenlukemista, ja uusintakierroksilla aikatasoilla kimpoilu on tietysti iisimpi hahmottaa.
Luulen kuitenkin palaavani jatkossakin kirjan ääreen lähinnä nörttäilemään loputtoman suvereeneja kuvallisia yksityiskohtia ihastuksissani.
Onpa ihmeellisesti piirretty tuo hiuksista kimpoava kaatosade. Kylläpä voikin olla hieno lähikuva kädestä tarttumassa puhelimeen. Huh, miten luontevasti laskostuu puoliksi rullattu päiväpeitto sängylle. Onpa nätti kuva pään läpi lentävästä luodista. Tajuton pysäytyskuva rekan ja henkilöauton nokkakolarista. Kiehtovasti piirretyt silmäripset. Hieno kiilto mustekynän pinnassa. Harvinaisen kaunis luminen maisema. Kreisin tarkasti kuvitetut hämähäkin jalat. Ihmeen aidon näköinen kyynel.
Jne.
Jne.
Tarkkaa & elävää viivaa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
