Oikeuden metsästäjät kertoo väkivallasta, sattumista ja todennäköisyyksistä – eikä se ole toimintakomedia

Kuva: Kaspar Tuxen

Anders Thomas Jensenin ohjaamaa tanskalaista uutuuselokuvaa Oikeuden metsästäjät (Retfærdighedens ryttere, 2020) luonnehditaan markkinointiteksteissä ”komediaksi”, mutta se johtuu vain siitä, että ”kipeää, epäkorrektia pohjoismaalaista huumoria” olisi turhan pitkä sanarimpsu kelvatakseen sellaisenaan määrittämään tämän tai minkään muunkaan elokuvan lajityypillisiä ominaisuuksia.

Oikeuden metsästäjät sisältää tiedotetekstien mukaan myös ”toimintaa”, mikä tarkoittaa, että elokuvassa on paljon väkivaltaa, kuten silmitöntä ammuskelua ja pahasti sattuvia nyrkiniskuja.

Aivan oleellista on kuitenkin tietää, että Oikeuden metsästäjät ei ole sen enempää ”komedia” kuin ”toimintakomediakaan”, vaan aivan omanlaisensa omalaatuinen, kaikkia genremääritelmiä kaihtava elokuva.

* *

Oikeuden metsästäjät lähtee liikkeelle karmeasta onnettomuudesta, jossa kuolee useita ihmisiä, myös teini-ikäisen Mathilden (Andrea Heick Gadeberg) äiti. Tytön isä, Markus (Mads Mikkelsen), on ammattisotilas, joka kutsutaan takaisin kotimaahan hautaamaan vaimonsa.

Isän ja tyttären toipuminen ei ehdi edes alkaa, kun tapahtumat saavat oudon käänteen: onnettomuudessa mukana ollut tilastotieteilijä Otto (Nicolaj Lie Kaas) laskee, että todennäköisyydet onnettomuudelle ovat aivan olemattomat, ja todennäköisempää on, että kyseessä oli harkittu murhaisku. Hän lähtee teorioineen Markuksen luokse, mukanaan toinen yhtä vakuuttava tilastonörtti, Lennart (Lars Brygmann).

Todennäköisyyksiä ropisee laariin yhä enemmän, ja pian murhaiskun syyllisiä jo etsitään pahamaineisen rikollisjengin jäsenistä. Ja mikä todennäköisintä: väkivaltaisilta ratkaisuilta ei voida välttyä.

* *

Oikeuden metsästäjät on punnittu yhdistelmä kuolemanvakavia, traumaattisia asioita, raakaa väkivaltaa ja kipeänmustaa huumoria. Ja onnistuneesti elokuvaan on onnistuttu kutomaan myös poikkeuksellisen lämpimiä sävyjä: toisista ihmisistä välittämistä, leppoisaa yhdessäoloa ja toisten erilaisuuden hyväksymistä.

Elokuvan kaikki päähenkilöt ovat jollakin tavalla traumatisoituneita, he yrittävät selviytyä menneisyydestään ja kokemuksistaan kukin omalla tavallaan. Elokuvassa tuodaan esiin ahdistavia asioita välillä kepeäänkin sävyyn, katsojaa häiritsevän epäkorrektisti.

Väkivaltaisuudesta Oikeuden metsästäjät -elokuvaa ei ole kuitenkaan syytä arvostella, sillä väkivallan näyttäminen on elokuvassa aivan harkittua. Väkivaltaa ei tässä elokuvassa näytetä, jotta sillä jotenkin yritettäisiin viihdyttää katsojaa, vaan elokuva kertoo väkivaltaisuudesta – sekä yksilön käytöksen että elokuvakonventioiden tasolla.

Väkivaltaisuus tiivistyy elokuvassa yksilön tasolla Mads Mikkelsenin näyttelemän Markuksen käytökseen, sillä väkivaltaisuus on kovapintaisen sotilaan ratkaisumalli. Hän on kävelevä väkivaltakone, joka ei osaa toipua puolisonsa kuolemasta muulla tavoin kuin lyömällä ja tappamalla.

Väkivaltaiset ratkaisumallit tulevat vastaan myös elokuvan metatasolla, sillä elokuva kommentoi omaa väkivaltaisuuttaan viemällä sen absurdiksi. Katsoja on tietenkin niin koulittu mukaan väkivaltaisiin elokuvakonventioihin, että hetken katsojaakin viedään kuin pässiä narussa: sotilaallisen pätevästi liikehtivän Mads Mikkelsenin esittämänä murhat tuntuvat oikeutetuilta, pahiksia siinä vaan ammutaan. Tätä ajatusta vastaan elokuva kuitenkin kommentoi ylilyönneillä, kuten näyttämällä miten kiusattu tietokonenörtti Emmenthaler (Nicolas Bro) yltyy murhanhimossaan.

Lopulta väkivallan kierre purkautuu niin kuin se elokuvissa aina purkautuu: väkivaltaisesti. Oikeuden metsästäjät -elokuvassa tämä ei kuitenkaan ole lopullinen totuus. Oikea ratkaisu tuntuu sittenkin löytyvän ihmisyydestä, yhdessäolosta – herttaisista perhetunnelmista. Yhtään ei haittaa, että ei olla tavanomaisissa ydinperhekuvioissa, vaan porukka on melko erikoinen kokoelma traumaattisia ihmiskohtaloita.

Tilastotieteilijät treenaavat. Nicolas Bro, Nicolaj Lie Kaas, Lars Brygmann, Mads Mikkelsen. Kuva: Rolf Konow

* *

Oikeuden metsästäjät -elokuvassa on kehyskertomus polkupyörävarkaudesta, ja tuskin ylitulkitsen, jos ajattelen tämän viittaavan italialaiseen klassikkoelokuvaan Polkupyörävaras (Ladri di biciclette, 1948). Tässä Vittorio De Sican elokuvassa yksi polkupyörävarkaus johtaa yhä murheellisemmaksi käyvään tapahtumaketjuun.

Oikeuden metsästäjät -elokuvan tärkein johtoajatus ja filosofia onkin juuri järjettömän oloisissa tapahtumaketjuissa, sattumien ja todennäköisyyksien suhteessa. Asioita tuntuu tapahtuvan sattumanvaraisesti, mutta silti ihmispolot kerta toisensa jälkeen lähtevät etsimään syitä sattumien taustalla.

Itselläni oli hetken kiusaus kirjoittaa, että tämä todennäköisyyksien ja sattumien filosofia ei sittenkään ole elokuvassa aivan kokonainen ja loppuun asti ajateltu. Asia tuntuu jäävän ilmaan leijumaan. Mutta elokuvan pointti saattaakin olla juuri siinä: ei ole mitään pointtia. Elämässä tapahtuu järjettömiä, järkyttäviäkin sattumia, eikä niille ole mitään selitystä, eikä niitä voida todennäköisyyksillä ennakoida, saati ratkaista.

Elokuvan ydinajatus tuntuu lopulta kiteytyvän kohtauksessa, jossa eräs elokuvan henkilöistä kertoo lyhyen sadun. Sadussakaan ei ole mitään pointtia, ei mitään opetusta. Satu naurattaa – ja sen irrationaalisuus on täysin synkassa elokuvan filosofian kanssa.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua