Onko menestysohjaaja Quentin Tarantinon debyyttikirja käsikirjoituksen jatke vai itsenäinen romaani?

Kuvat: Art Streiber / SF Studios

Charles Mansonin johtama kultti murhasi elokuvaohjaaja Roman Polanskin näyttelijävaimon Sharon Taten ja tämän kolme ystävää Hollywoodin Cielo Drivella 8. elokuuta 1969. Mestariohjaaja Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvan kliimaksissa Mansonin perheen kolmihenkinen murhapartio eksyy vahingossa naapuriin, keskelle western-näyttelijä Rick Daltonin ja hänen sijaisnäyttelijänsä ja ystävänsä Cliff Boothin hiipuvaa illanviettoa. Elokuvassa äärimmäinen ja mässäilevä väkivalta kohdistuu Taten ja kumppanien sijaan Mansonin perheen jäseniin – asiaan liittyy Daltonin pihavarastosta löytyvä liekinheitin.

Kaksi vuotta elokuvan jälkeen Tarantinolta ilmestyy samalla nimellä Juha Ahokkaan suomentama esikoisromaani, joka sukeltaa samaan tematiikkaan ja samoihin päähenkilöihin, mutta keskittyy päähenkilöiden tarinoiden rikastuttamiseen ennen ja jälkeen elokuun kohtalokasta yötä.

Sekä elokuva että kirja alkavat kohtauksella, jossa Leonardo DiCaprion esittämä ikääntyvä länkkärinäyttelijä Rick Dalton tapaa agentti Marvin Schwarzin. Agentti onnistuu avaamaan Daltonin silmät siihen, että tämän ura on laskusuunnassa; jos hän haluaa olla muutakin kuin sivuosien pahis, jota uudet tähdet pistävät turpiin, hänen pitää suunnata Italiaan paikallisten spagettiwesternien tähdeksi.

Näin myös käy ja Dalton – yhdessä uskollisen sijaisnäyttelijänsä, kuljettajansa ja apupoikansa, Brad Pittin näyttelemän Cliff Boothin kanssa – viettää puoli vuotta Italiassa ja palaa sitten Hollywoodiin uunituoreen italialaisen morsiamen kanssa. Kolmikon paluuiltana tapahtuu mainittu yhteenotto Mansonin perheen kanssa.

Tarinan idea on siinä, että fiktiivinen Rick Dalton on menestysaikoinaan ostanut talon Hollywoodin hienostoalueelta. Hänen naapuriinsa on sittemmin muuttanut oman aikansa mestariohjaaja Roman Polanski vaimonsa, näyttelijä Sharon Taten kanssa. Asia johtaa toiseen ja lopulta todellinen historia kääntyy Tarantinon käsikirjoituksessa versioon, jossa murhapartio saa maistaa omaa lääkettään.

Elokuvassa tämä turhankin kanssa äärimmilleen viety kohtaus nostatti samanlaista ristiriitaista pahoinvointia kuin Tarantinon Unglorious Basterdsin natsientappokohtaus palavassa elokuvateatterissa. Kirjassa asialla ei onneksi enää mässäillä, eikä esimerkiksi Boothin aiemmin sattumalta tapahtunut pistäytyminen Mansonin päämajassa Spahnin elokuvaranchillä ole kirjassa lainkaan niin pahaenteinen kuin miten se on elokuvassa kuvattu.

Kirja onkin enemmän mässäilyä Hollywoodin 1950- ja 1960-lukuisessa henkilögloriassa. Se tuo tarinaan mukaan Aldo Reyn kaltaisia kulttinäyttelijöitä ja heidän kohtaloitaan.

Daltonin ja Boothin mestari-apupoika-suhde ja aito ystävyys on yksi tarinan avaimia. Sharon Taten hipahtava suihkuseurapiiriarki tuo mukavasti lisäväriä tarinankehitykseen, jonka lopulliset suuntaviivat selviävät vasta kliimaksissa. En toki olisi halunnutkaan nähdä tai lukea viimeisillään raskaana olevan Taten teurastuksesta, sen verran kamala tämä tosielämän hirmuteko aikoinaan oli. Silti, Tarantinon (kosto)väkivaltainen mässäily elokuvassa on sen selkein kauneusvirhe. Oliko sitä naisen päätä pakko paukuttaa tukiparruun ja takanreunaan ihan niin monta kertaa? Ei ollut.

Kirjan suurin ongelma taas on sen selkeä rooli elokuvan jälkikirjoituksena ja tuttujen hahmojen rikastuttajana. Oletan, että pitäisin kirjasta enemmän, jos en olisi nähnyt elokuvaa. Nyt omakohtainen visualisointi roikkuu elokuvan kuvamaailman löysässä hirressä.

Vaikka henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja Tarantinon dialogikeskeinen elokuvailmaisu laajenee hienosti kirjassa hahmojen päänsisäiseen pohdintaan, jää elokuvamaestron kirjailijakyky edelleen hiukan avoimeksi. Tarantinolla on kaikki eväät tehdä läpimurtokirja, mutta haluaisin lukea tarinan, josta ei ole vielä tehty elokuvaa. Toisaalta Cliff Booth ja Rick Dalton ovat sen verran kiinnostavia hahmoja, että heistä voisi mielellään lukea lisääkin.

Kyllä Tarantinon esikoiskirjaan kannattaa tarttua, kunhan hyväksyy, ettei se ole suora elokuvakäsikirjoitus muttei myöskään itsenäinen teos. Tämä välitilassa leijuminen rokottaa teoksen pisteitä väkisinkin.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua