Vesa Lahti on kotoisin Muuramesta Keski-Suomesta. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

LUE MYÖS: Juttu Oikeus olla susi -kilpailun tuloksista | Muut palkitut ja julkaistut kilpailutekstit

Vesa Lahti, mikä sai sinut osallistumaan tähän kilpailuun?

– Jostain syystä olen aina tuntenut sympatiaa susia kohtaan. Muutaman vuoden ajan olen kirjoittanut pieniä tarinoita, runoja, joissa kertoja käy dialogia suden kanssa. Tämä kirjoituskilpailu tarjosi näin oivan mahdollisuuden tarjota tekstejäni luettaviksi. Kuvataiteilija Samuli Heimosen susiaiheiset maalaukset ovat myös inspiroineet minua uppoutumaan suden maisemaan.

Oletko koskaan saanut nähdä elävää, villiä sutta?

– Valitettavasti en ole, mutta mieluusti näkisin, ja voisin vaikka vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanasen.

Onko sinulla ideoita, kuinka susi ja ihminen voisivat elää rinnakkain ilman ongelmia?

– Ensinnäkin pitäisi päästä julkiseen vuoropuheluun metsästäjien ja elävän luonnon puolestapuhujien välillä. Kouluissa voitaisiin käydä keskustelua sudesta, susipelosta ja metsästyksestä, suden ainutlaatuisuudesta.

Miksi kirjoitat? Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?

– Olen runoilija ja julkaissut neljä kokoelmaa, joten kirjoittaminen on olennainen osa elämääni. Kirjoitan joka päivä jotain.

Vesa Lahtea haastatteli Oikeus olla susi -kirjoituskilpailun raadin johtaja, kirjailija Roman Schatz.

* *

Toinen palkinto

Susitarinoita

Hyvä on. Tätä keskustelua ei koskaan käyty. Kukaan ei kuitenkaan uskoisi, jos kertoisin vuoropuheluistani susien kanssa. Ei siinä ole sinänsä mitään salamyhkäistä. Istuimme piirissä Tuffa-Heikin kalliolla, laakealla kivellä. Joimme sadevettä graniittikupista ja puhuimme viisaita. Se oli silloin, kun vuoret olivat vuosia viisaampia ja ystävyys yhtä käpälänjuoksua.

Me kuljemme verkalleen pitkin suon syrjää. Pysähdymme seuraamaan vesien valumia, vaivaiskoivujen vaimeaa kahinaa ja verkkaisesti liitoonsa ripustautuvaa hiirihaukkaa. Istahdan kuivalle mättäälle, ja se katselee minua tutkivasti. Minä kerron unestani. Susi ei usko enneuniin. Alan kertomukseni, kunnes vähitellen pääsen jutun ytimeen, ja kerron luitani, koko kehoani jäytävästä melankoliasta. Susi riiputtaa isoa päätään ja venyttelee. Lopulta se nyökkää hyväksyvästi ja aloittaa oman tarinansa.

Puhelemme kaikenlaista. Se kertoo, kuinka kaikki alkoi eli siis rajasta, vainosta, kuinka yhtenä pimeänä ja märkänä syysyönä he olivat ylittäneet rajan, juosseet mielettöminä monta tuntia yhtä mittaa. Vasta kun ensimmäisen kylän valot tulivat näkyviin, oli levätty, oli katseltu huohottavan levottomuuden vallassa. Oli kuunneltu hiljaisuutta, tulevaisuutta. Mutta nyt ajat olivat toisenlaiset.

Se tuijottaa käsiäni ja pyytää koskettamaan kulmahammastaan. Teen kuten pyydetään ja se kiittää minua rohkeudesta, vaikka asia on aivan toisinpäin. Se sanoo, että pitäisi mennä takaisin, ja kun se huomaa hölmistyneen ilmeeni, niin kääntää päänsä pois. Ilmiselvästi se on pahoillaan minun vuokseni, ei niinkään huolissaan omista peloistaan, ja minä painan pääni, syyllisenä.

Minä menen ylös kalliolle. Susi odottaa jo minua. Paiskaamme tassua ja katselemme tovin alapuolellamme levittäytyvää kaupunkia. Pyydän sitä kertomaan entisistä ajoista. Se on hetken mietteliäs ja sanoo muistavansa kyllä kaiken, mutta tarvitseeko sitä tietoa kukaan. Sitä tietoa, mikä kulkee ihollamme, korvissamme, sisällämme, syvällä maanalaisissa virroissa. Se on vastahakoinen, vaikka olemme hyviä ystäviä. Jätän sen pohtimaan asioita. Otan mukaani alas kaupunkiin sen tuoman metsänvihreän.

Susi ei pidä kesästä. Se sanoo, että on kuin makaisi leväisen järven pohjalla. Turvottaa, on kuuma ja hyönteiset ahdistelevat. Heinäkuussa se nousee mäkien harjoille ja kitukasvuisille kallioille kutsumaan veljeään tuulta. Täällä ylhäällä me tapasimme nytkin ison siirtolohkareen varjossa ja minä säälin sitä, vaikka se sanookin, että mitään surkuteltavaa ei ole. Pian puhelemme aivan muista asioista.

Pyydän kohteliaasti sitä istumaan hiljaa paikallaan. Se mulkaisee minua pahasti ja on sanomaisillaan jotain sellaista kuin, että olisi tähdellisempääkin tekemistä. Minä lepyttelen ja katson kuinka laskeva aurinko saa sen turkin punertumaan upeasti. Tiedän, että punainen on susiäidin lempiväri. Maalaan pitkään. Emme puhu mitään ja se alkaa liikahdella levottomasti. Laitan palettini sivuun ja tarkastelen työtäni. Susi katselee puolestaan minua uteliaana, tulee luo ja sen silmiin asettuu himmeä tulenkajo.

Aamulla kävelin ikkunaan ja huomasin, että susi istui omenapuun alla. Se ei koskaan varoittanut ennakolta tulostaan. Nytkin se katseli rauhallisena minua. Se hamuili heinikosta vanhoja luita, jotka olin jättänyt sitä varten. Ehkä se piti minua vanhana hölmönä, kliseisiin kangistuneena. Katsoin sen viisasta, filosofoivaa ilmettä, enkä voinut olla hymyilemättä.

Vesa Lahti

* *

Palkintoraadin perusteluja tekstistä

Raati: ”Tämä tarina erottui joukosta omaperäisellä kuvauksella ystävyydestä suden kanssa. Kirjoittaja onnistui kielikuvien käytössä erittäin hyvin ja loi tarinan, jossa maailman muuttuessa on tilaa myös suden ikiaikaiselle viisaudelle.”

Marja Aaltio: ”Tarina on kokoelma lyhyistä kohtaamisista suden kanssa. Kirjoittaja käyttää rikasta kieltä. Hän kuvaa luontoa niin, että lukija voi kuvitella itsensä suon laidalle. Herkulliset kielikuvat tekevät lukemisesta nautinnon.”

Roman Schatz: ”Teksti ei pyri realismiin, vaan se on aikuisten satu, jossa sudesta ja ihmisestä tulee mutkattomia kavereita. Sutta kohdataan silmänkorkeudella, ja sen kanssa puhutaan ystävinä, rennosti ja rakentavasti. Fantasia on tavallaan korjaava kokemus kaikille, jotka näkevät sudessa enemmän kuin eläintä.”

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua