Claes Elfsberg menetti 30-vuotiaan tyttärensä. Kuva: Markus Jordö / SVT
TELEVISIO | Kaksiosaista Suru ja minä -dokumenttia kuljettaa länsinaapurissa kaikkien tuntema Claes Elfsberg, joka on kuin Ruotsin Arvi Lind.
”Hyvä ja lohdullinenkin katsaus siihen, mitä läheisen menettäminen aiheuttaa, mitä tunteita se herättää ja miten ihmiset siihen reagoivat.”
ARVOSTELU
Suru ja minä
- Ruotsi, 2020.
- Dokumentti, 2 jaksoa.
- Katso: Yle Areena. Yle Teema & Fem 2.6. ja 9.6.2021 klo 18.30
”Suru ei koskaan häviä, sen kanssa vain oppii elämään”, todetaan Ylen esittämässä kaksiosaisessa dokumentissa Suru ja minä. Se on tämän ruotsalaisen sarjan kantava ajatus ja toistuu muodossa tai toisessa, kun ihmiset kertovat tunteistaan läheisen äkkikuoleman yhteydessä.
Ohjelmaa kuljettaa Ruotsissa kaikkien tuntema Claes Elfsberg, joka on kuin Ruotsin Arvi Lind. Eläköityessään vuonna 2015 hän oli ollut 45 vuotta Ruotsin television SVT:n Rapport-uutislähetyksen ankkuri, luotettu ja aina rauhallinen, aina uskottava. Nyt hänet nähdään toisenlaisessa roolissa ennen muuta surevana isänä ja lohtua hakevana ihmisenä.
Vuonna 2018 Elfsbergin tytär menehtyi nopeasti edenneeseen syöpään vain 30-vuotiaana. Ohjelmassa Elfsberg tapaa muita yllättäen läheisiään menettäneitä ja keskustelee terapeuttinsa kanssa surusta. Äänessä ovat myös psykologit, papit sekä muut surevien kanssa työskentelevät hautausurakoitsijoista alkaen.
Suremisen syvintä olemusta etsivälle Elfsbergille selviää, että myös uskonto ja kulttuuritausta vaikuttavat surun kokemiseen. Juutalaiset ja muslimit hautaavat kuolleensa jo muutaman vuorokauden sisällä, suruaika on lyhyt ja sen pituus määrätty, sen jälkeen palataan arkeen. Täkäläistä suremista ohjelmassa kutsutaan vatvomiseksi; menetykseen palataan uudelleen ja uudelleen. Uskonnosta riippumatta hautaamisen rituaaleja pidetään tärkeänä askeleena menetyksen ymmärtämiselle.
Ohjelman päättyessä Hanna Elfsbergin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta. Isä saattaa tuntea onnea vuosista tyttärensä kanssa, mutta siltikin suru velloo kuin myrskyävä meri ja vie häntä milloin aallon pohjaan suremaan, milloin sen harjalle tuntemaan itsensä ”normaaliksi”. Selväksi on käynyt, ettei suru muuta muotoaan missään järjestyksessä ja jokainen käsittelee sitä ja selviää sen kanssa omalla tavallaan.
Ohjelma tuntuu Ruotsissa luultavasti paljon koskettavammalta päähenkilönsä vuoksi. Suomessa Claes Elfsberg ei ole kovin tunnettu eikä hänen hahmonsa herätä samalla tavoin tunteita. Silti ohjelma on hyvä ja lohdullinenkin katsaus siihen, mitä läheisen menettäminen aiheuttaa, mitä tunteita se herättää ja miten ihmiset siihen reagoivat.
Ohjelma välttää turhan tunteellisuuden eikä myöskään tirkistele tai mässäile. Siitä löysi monia tunteita, jotka itsekin tunnistin ajalta rakkaan ystävän kuoleman jälkeen.
Pieni miinus tulee suomenkielisen tekstityksen epätarkkuudesta.
Leena Reikko
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Televisiopäiväkirja: Kinds of Kindness, Triangle of Sadness, Everything Everywhere All at Once, Hitchcock…
TELEVISIO | Lokakuussa 2024 Petri Hänninen on katsellut sairaspedillä paljon löyhäpäisiä elokuvia, jotka eivät vaadi aivoilta mitään.
Televisiopäiväkirja: Alien, Fight Club, Poor Things, Bosch, The Whale, i’m thinking of ending things…
TELEVISIO | Kulttuuritoimituksen Petri Hänninen on kirjannut lyhyitä arvosteluja vuoden 2024 kesän ja alkusyksyn aikana katsomistaan elokuvista ja tv-sarjoista.