Ihmeellinen kuherruskuukausi nostaa esiin ajan helmoihin unohtuneen kirjailijan Kosti Koskisen

Kuvat: Rauman taidemuseo / Helmivyö

Kärkeen pahoittelu arvion ajankohdasta. Rauman taidemuseossa tuli nimittäin aivan äskettäin päätökseen näyttely, jonka aiheena oli juuri Kosti Koskinen (1905–1983). Kuvataiteestaan paikallisesti tunnetun eksentrikon monenkirjavaa työjälkeä tahdottiin näyttelyn kunniaksi tuoda laajemminkin näkyväksi. Tarkoitusta varten Kustantamo Helmivyö julkaisi kuluneena keväänä uudelleen Koskisen ainoan kirjan Ihmeellinen kuherruskuukausi.

Alkujaan WSOY:n vuonna 1930 julkaisema novellikokoelma on käytännössä ollut suomalaisten kirjallisuudenharrastajien tuntema vain harvinaisuutensa tähden. Tuore kuori ja alaotsikko ”Fantastisia kertomuksia” kaikella varmuudella edistävät kirjoittajan materiaalin ajautumista aikalaisyleisöään vastaanottavaisempien lukijoiden pariin.

Kirjan toimittanut ja kustantanut Juri Nummelin availee esipuheessaan Koskisen elämän ja uran kulkua. Kauhun ja fantasian tyylilajeihin viehättynyt kirjoittaja sai 1920-luvulla julki joitakin tarinoitaan niin kutsuttujen tulenkantajien vanavedessä, ja tämän arvellaan avanneen myös oven kokonaista teosta varten. Nummelin viittaa aikakauteen suomalaisen kauhukirjallisuuden kulta-aikana – hetkenä, jolloin realismista irtaantunut teksti ei päätynytkään suorilta marginaaliin.

Sisällissodan ja kieltolain raaistaman vuosikymmenen kääntyessä 1930-luvun puolelle tyylilajin kehitys kuitenkin hiljeni ennen kuin aivan pysähtyi pitemmäksi toviksi. Koskisen omaperäiselle kirjalliselle ilmaisulle ei tuossa maailmassa löytynyt sijaa, joten kulttuurityön lisäksi ajan helmoihin unohtuneen maalarin, muusikon ja kirjailijan muistaminen lasketaan luonnostaan myös kulttuuriteoksi.

* *

Neljään pitkään novelliin jaettu teos sekä sitä laajentavat viisi lyhyttä kertomusta piirtävät Koskisen mielenmaisemasta monimutkaisen kuvan, joka kuitenkin verrattain helpolla upottaa lukijan pyörteisiinsä. Hahmojen toiminnassa, tarinoiden asetelmissa ja sisäisessä maailmassa on rippeitä todellisuuden logiikasta, sekä piirteitä mielialoista, joita voisi nimittää erityisen suomalaisiksi. Tarinoiden miljööt ja tunnelmat menevät silti omia menojaan – kuin niiden odotettaisiinkin noudattelevan jotain täysin itsenäistä, muusta maailmasta itsenäistynyttä rakennetta.

Koskisen kirjallinen ote tuntuu etenkin paikallisesta näkökulmasta katsoen uudismieliseltä. Keski- ja Etelä-Eurooppaan sekä Egyptiin sijoittuvat, tabuaiheisiin tarttuvat tarinat ovat irtiottoja suomalaisten kauhutarinoiden satumaisuudesta, ja niiden keskiöön lukittu psyykkinen jännite erityislaatuisesti, jopa tavaramerkinomaisesti esillä. Suoranaisesta jännityskirjallisuudesta on hankala puhua, koska mateleva teksti miltei sadan vuoden takaa rönsyilee, pysähtelee ja poukkoilee minkä absurdeissa käänteissä piehtaroinnilta ennättää. Jäsentyneisyyttä lukemistoltaan kaipaava voi kokea tämän tyyliseikan ongelmalliseksi, mutta takkuavampikin lävitse laahaaminen palkitsee.

Kirjan loppumutkissa odottelevat lyhyet kertomukset nimittäin osoittavat Koskisen kyvyt niin tiiviin kuin humoristisenkin tarinankerronnan saralla. Näistä etenkin ennestään julkaisemattomaksi arveltu Unihirviö hiippailee dramaattisin elkein ihon sisäpuolelle. Lakoninen, abstrakti ja brutaali teksti päättää kokoelman odottamattomalla tehokkuudella ja laittaa näkemään Koskisen kosolti aikaansa edellä eläneenä erikoismiehenä, joka olisi löytänyt oivallisia hengenheimolaisia vaikkapa Dalísta, Burroughsista, Lynchistä ja Waitsista.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua