Salla Leponiemen uutuusteos kertoo taidokkaasti taidemaalari Elin Danielson-Gambogin taiteesta ja elämästä

Kuva: Stefano Mattii / Gummerus

Tartuin tähän kirjaan innolla. Elin Kleopatra Danielson-Gambogi (1861–1919) on yksi taiteidemme kultakauden (1880–1910) hienoimmista siveltimenkäyttäjistä. Salla Leponiemi on nähnyt suuren vaivan luodakseen tiiviin elämäkerran, joka on pakattu niin täyteen tietoa kuin mahdollista.

Kenties Hanna-Reetta Shreckin Ellen Thesleff -elämäkerta Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017) osoitti, että yleisöllä on halu kuulla naispuolisista taiteilijoista, jotka ovat jääneet kansakunnan muistissa Helene Schjerfbeckin varjoon. Hyvä niin, tällaisia teoksia tarvitaan lisää.

Danielson-Gambogi kuului omana aikanaan kotimaansa huomattavimpiin taiteentekijöihin, ja hän niitti mainetta myös ulkomailla. Hän oli muun muassa ensimmäinen Venetsian biennaaliin teoksiaan esille saanut suomalainen taiteilija.

Hän ei innostunut samalla tavalla ”aitosuomalaisen” sielunmaiseman ja karjalaisuuden tallentamisesta kuin monet muut ajan taidemaalarit vaan sai inspiraationsa ranskalaisesta perinteestä. Siinä lienee yksi syy siihen, miksi hänen tähtensä annettiin himmetä jo kuohuvalle 1930-luvulle tultaessa. Muitakin syitä toki on: kuluttava ja elämää rajoittava avioliitto italialaisen Raffaello Gambogin kanssa, ajautuminen rahapulakierteeseen sekä kykenemättömyys uudistumiseen nousevat teoksessa esiin tärkeimpinä.

Haluttomuus ryhtyä nationalistiseen onanismiin ja yhden tyylin mestarillinen hallinta ovat kuitenkin tehneet Danielson-Gambogin teoksista erittäin hyvin aikaa kestäneitä. Erityisesti valon käyttö on hänen teoksissaan upeaa. Hän kuvaa muotokuvissaan ennen kaikkea moderneja naishahmoja silloinkin, kun asetelmat saattavat vaikuttaa perinteisiltä.

Mestarillinen katseen tallentaja

Skandaalin aiheuttaneessa Päättynyt aamiainen -teoksessa (1890) taidemaalarin sisko Tytty poseeraa krapulaisena tupakoiden sotkuisen aamiaispöydän ääressä. Kuva on yksi raikkaimmista ajan suomalaisista maalauksista ja siitä on sittemmin tullut ikoninen. Teos löytyy muun muassa Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla – Naistaiteilijat Suomessa 1800-luvulla -opuksen (Tammi, 2010) kannesta. Erityisesti pöydällä lojuvien astioiden materiaalin tuntu on maalauksessa tavoitettu erinomaisesti.

Toinen huomionarvoinen seikka on Tytyn raukea ilme. Danielson-Gambogin tavaramerkki oli kyky tallentaa kuvattavan katse erinomaisen tarkasti. Erityisen voimakas tämä on eräässä suosikeistani, Hilma Westerholmin muotokuvassa (1888), jossa maalauksen kohteen ja katsojan välinen intiimi katsekontakti saa jälkimmäisen hehkumaan, miltei nolostumaan vielä yli 130 vuotta myöhemmin. Myös tätä kuvaa moitittiin konservatiivisessa Suomessa, ja sen arvo ymmärrettiin paremmin ulkomailla. Vuonna 1889 se voitti Pariisin maailmannäyttelyssä pronssimitalin.

Sen sijaan Danielson-Gambogia kiiteltiin nykysilmin katsottuna vähemmän kiinnostavista teoksista: Niin kukka-asetelmista, jotka miellettiin naisille sopivimmiksi aiheiksi, kuin joulukorttikitsin rajalla käyvästä Walborg Jakobssonin muotokuvasta (1890), jossa rusoposkinen konsulintytär istuu räikeästi sisustetussa salongissa ja katselee pölypalloa muistuttavaa koiraa. Teoksen pelastaa tässä tapauksessa juuri katsekontaktin puute: on kiinnostavaa, että lapsen kasvot nähdään vain puolittaisessa profiilissa.

Ei ole mikään ihme, että elämäkerran nimikin viittaa taiteilijan esittämään huomioon siitä, kuinka hän haluaa pois Helsingistä – Suomesta – niin kauan kuin hänessä vielä henki pihisee.

Kuten moni taiteilijaelämäkerta, on teos kertomus myös tästä edellä mainitsemastani kritiikistä eikä tälläkään kertaa synny mairittelevaa kuvaa arvostelijoiden kyvystä nähdä pintaa syvemmälle. Teoksen lainausten perusteella kriitikoilla tuntui olevan pakkomielteinen tarve korostaa kuvan tekijän sukupuolta riippumatta siitä olivatko arviot moittivia vai kehuvia. Kirjoituksissa etsitään väkisin viitteitä naiselliseksi miellettyyn herkkyyteen, mikä on erityisen ironista, koska Leponiemi kuvailee Danielson-Gambogin itsenäisenä, lujapäisenä ja haihatteluja kaihtavana.

Yleensäkin tekijä vierasti termiä ”naistaiteilija” eikä Leponiemen mukaan kokenut omakseen Maria Wiikiin tai Helene Schjerfbeckiin liitettyä ”maalarisiskojen” käsitettä. Hänen näkemyksensä tasa-arvoisuudesta oli tulla kohdeltuna ensisijaisesti taiteilijana ilman sukupuolellisia erotteluja. Hän kutsuikin itseään mieluummin termillä ”ammattisisar” tai jopa ”maalariveli”.

Kirjeenvaihto jättää paljon pimentoon

Teos hyppää taiteilijan elämän alun ylitse kenties puuttuvien lähteiden vuoksi. Muutenkin kirjan alkupuolella Leponiemi luottaa paljon aikakauden, ei niinkään päähenkilön kuvailuun. Ratkaisu pistää aluksi silmään kjellwestömäisenä tunnelmanluontina mutta on teoksen kontekstin huomioiden varsin ymmärrettävä. Keskushahmoa puhutellaan läpi tekstin tuttavallisesti ”Eliniksi”, mikä on makuuni turhan tuttavallista mutta ratkaisuna sukunimen pituuden huomioiden järkevä.

Leponiemi välttää joidenkin elämäkertureiden liialliset arvuuttelut ja spekuloinnit henkilöiden mielenliikkeistä. Samalla lukijalle elävöitetään ajan taiteilijapiirejä ja kriitikoiden asenteita. Teos kertoo boheemielämästä sekä seikkailuista Pariisissa, jossa Danielson-Gambogi viihtyi erityisen hyvin, ja Italiassa, jossa hän asui viimeiset vuotensa.

Elämäkerta ei siis ole pelkästään kertomus keskushenkilönsä edesottamuksista, vaan se huomioi monet hänen ystävänsä, kilpailijansa ja tukijansa, kuten pariskunta Hilma ja Victor Westerholmin, Eva Topeliuksen, taiteilijan luottamuksen pettäneen Dora Wahlroosin sekä tärkeän kirjetoveri Akseli Gallen-Kallelan unohtamatta aviomiestä, kuvataiteilija Raffaello Gambogia, jonka kohtaloksi tuli jäädä vaimonsa varjoon.

Ylivoimaisesti merkittävin tiedonlähde on tarkasti arkistoitu kirjeenvaihto, joka muodostaa leijonanosan teoksen runsaasta tausta-aineistosta. Paljon jää silti pimentoon. Elämäkerta keskittyy taiteilijan uran uutterimpaan vaiheeseen. Hänen aviokriisinsä aikana tekemistään ulkomaanmatkoista muun muassa Lontooseen on harmillisen vähän kerrottavaa.

Teoksen kuvitus on asiaankuuluvan runsasta ja esittelee lähes jokaisen Danielson-Gambogin tärkeän työn, valokuvia ystävistä ja perheestä sekä muutamia esimerkkejä taiteilijan läheisten maalaustaidoista. Harmittavasti muutamat mainitut teokset jäävät kuvituksesta uupumaan, mutta tämä on kokonaisuuteen nähden pieni moite.

Jäi kultakauden vangiksi

Taidemaalarin elämän loppupuoli sivuutetaan nopeasti: Hänen elämänsä viimeiset viisitoista vuotta Italiassa käsitellään noin 30 sivussa. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että monet kirjeet ovat kadonneet matkalla ensimmäisen maailmansodan vuoksi.

Samoin hänen merkityksensä taiteentekijänä väheni. Aiemmin taipumaton oman tien kulkija ansaitsi rahaa pikaisesti luoduilla muotokuvilla, joista ei ole paljoa kerrottavaa. Ekspressionismin kaltaiset suuntaukset maailmalla ja Tyko Sallisen tapaiset uudet nimet Suomessa tekivät Danielson-Gambogin tyylistä vähemmän aikalaismuotiin sopivan.

Taiteilija ei kyennyt uudistumaan vaan hän jäi osaksi kultakautta, vaikka edusti muihin aikansa tekijöihin – ennen kaikkea raskassoutuiseen kilpailijaansa Schjerfbeckiin – nähden raikasta ja värikästä maalausperinnettä, jota voisi pilke silmäkulmassa luonnehtia antimoderniksi.

Kuten usein näissä tarinoissa tapaa käydä, Elin Danielson-Gambogi kuoli suhteellisessa köyhyydessä, mutta hänen arvonsa suomalaisen taiteen kentällä on suuri yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Niin kauan kuin tunnen eläväni (Gummerus, 2021) on tärkeä etappi hänen töidensä tekemisessä tunnetummaksi suurelle yleisölle, eikä lukija voi kuin arvostaa Leponiemen näkemää vaivaa ja kykyä tehdä aikakausi eläväksi. Kirjan luettuaan voikin suunnata esimerkiksi Turun taidemuseoon katsomaan Danielson-Gambogin töistä kenties hienointa, vuonna 1900 valmistunutta Poutapäivää, jossa hänen taitonsa maalata valoa näyttäytyy mestarillisimmillaan.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua