Haikeiden ja onnellisten muistojen Viipuri – menetetty kaupunki tallentuu muistoesineisiin ja kirjailijoiden kertomuksiin

Yksityiskohta kirjan kannesta.

Karjalaisen siirtoväen kohtaloista on tehty paljon tutkimuksia sotien jälkeen. Siitä ovat kirjoittaneet evakot muistelmissaan ja yliopistotutkijat tutkimuksissaan ja opinnäytteissään. Evakoiden kokemuksista on kerätty paljon muistitietoa ja kirjailijat ovat muokanneet evakoiden kokemuksia kaunokirjalliseen muotoon.

Siirtokarjalaisuuden tutkiminen on edelleen vilkasta 2000-luvulla. Satu Grünthalin ja Kristiina Korjonen-Kuusipuron toimittama Diasporan Viipuri – Muistojen kaupunki sotien jälkeen (Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2021) on osa tätä kokonaisuutta, jolla pidetään yllä tutkimustraditiota ja avataan siihen uusia näkökulmia. Karjala kiinnostaa, sillä siellä on sukujuuria jopa miljoonalla suomalaisella.

Artikkeleista koottu kirja päättää Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran kuusiosaisen sarjan Viipuri, kulttuurin kaupunki. Sarjan viimeisessä osassa päädytään hajaannuksen ja toipumisen tunnelmiin. Kirjoittajat ovat tutkijoita ja dosentteja eri yliopistoista.

Artikkelikokoelmassa käsitellään muun muassa Karjalasta kertovia näytelmiä ja teatterielämää, viipurilaista musiikkielämää Savonlinnassa, Viipurista rakennettua pienoismallia, Karjalan evakoiden käsittelyä oppikirjoissa, suomalaisnuorten käsityksiä Viipurista ja ruotsinkielisiä kirjailijoita Karjalassa.

Diasporan Viipurissa nousevat esiin Viipuriin kohdistuvat nostalgiset muistoja ja Viipurissa virinnyt vilkas kulttuurielämä ennen sotia. Karjalasta siirtyi sotien jälkeen tälle puolelle rajaa yli 400 000 evakkoa. Viipurista heitä pakeni 73 000 ja Viipurin maalaiskunnasta 16 000.

* *

Muistitutkijoiden mukaan muisti ei ole luotettava. Se muokkautuu uusien kokemusten mukaan ja omiin muistoihin voi sekoittua asioita, joita muut ovat kertoneet. Yhden ihmisen muistojen lisäksi on olemassa kollektiivista, yhteistä muistia.

Viipuriin ja luovutettuun Karjalaan kohdistuva muistelu toistaa yhteistä tarinaa, jonka mukaan Viipuri oli hyvin onnellinen paikka. Elämä oli iloista, laulu ja soitto raikuivat. Viipuri oli kansainvälinen kaupunki 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin kielten sekamelskassa erottuivat suomi, ruotsi, saksa ja venäjä.

Kun tästä elämäniloisesta kaupungista piti lähteä, evakot ottivat mukaansa heille tärkeitä esineitä muistoksi siitä hyvästä elämästä, joka heillä oli Viipurissa. Muistoesine saattoi lieventää kodin menettämiseen liittyvää traumaa ja lohduttaa uudella kotipaikkakunnalla, jossa elämä täytyi aloittaa alusta.

Tutkija Maarit Sireni kuvaa artikkelissaan Pala Viipuria uuteen kotiin evakoiden mukaansa ottamia muistoesineitä. Karjalasta otettiin mukaan tavaroita, joita ehdittiin pakata, sillä lähtö oli monen kohdalla nopea.

Evakot kuljettivat repuissaan ja matkalaukuissaan astioita, työkaluja, vaatteita ja pieniä arvoesineitä, kuten hopealusikoita ja maljakoita. He ottivat mukaansa soittimia, tauluja, vaatekirstuja, valokuvia ja arvokkaita käsitöitä. Itse tehdyt pöytäliinat, ristipistotaulut ja valokuvat muistuttivat vanhasta kodista.

Monet evakot ripustivat seinille valokuvia, joissa oli entinen kotitalo, kotikylän kirkko tai Viipurin linna. Kun kotiseutumatkat alkoivat 1990-luvulla, muistoesineiksi tuotiin Monrepos’n puiston lähdevettä pullossa sekä kiviä ja kuivattuja kukkia entisen kodin pihasta.

Muistoesineillä ovat merkinneet suurta tunnelatausta evakoiden mielessä. Vanhaa kotia ei voi unohtaa, ja esineet kertovat menetetystä kotiseudusta myös nuoremmille sukupolville.

* *

Viipurin kulttuurielämä oli vilkasta ennen sotia. Siellä toimi teattereita, soittokuntia ja kuoroja. Erityinen merkitys oli ruotsiksi kirjoitetulla kirjallisuudella. Karjalasta kirjoittivat sekä suomenruotsalaiset että Ruotsista Kannakselle saapuneet ruotsalaiset kirjailijat. Heistä artikkelikokoelmassa kirjoittaa kirjallisuustieteen professori H.K. Riikonen.

Monet matkustivat Viipuriin Edith Södergranin takia. Suomenruotsalaista modernismia edustanut Södergran kuoli hieman yli kolmekymmentävuotiaana keuhkotautiin. Sitä ennen hän ehti luoda arvostetun uran runoilijana, jolle olivat tyypillisiä näynomaiset kielikuvat ja kiinnostus symbolistisiin ja futuristisiin virtauksiin.

Södergran kuoli vuonna 1923, mutta Raivolaan jäi hänen kotitalonsa ja siellä asui hänen vanha äitinsä. Monet kirjailijat, kuten Elmer Diktonius ja Gunnar Ekelöf, vierailivat Södergranin kotitalossa. Myöhemmin Edith Södergranille ja hänen Totti-kissalleen pystytettiin Raivolaan muistomerkki.

Villa Golicke Terijoen Kuokkalassa sai legendaarisen maineen taiteilijoiden tapaamispaikkana, jossa keskusteltiin kirjallisuudesta ja taiteesta ja juhlittiin, kun kesä oli kauneimmillaan. Huvilassa asuivat taiteilija Ina Colliander ja kirjailija Tito Colliander.

Siellä vierailivat muiden muassa Gunnar Björling, Oscar Parland, Sakari Tohka ja Toivo Pekkanen.

Villa Golickessa vietettiin osin boheemimaista elämää, joka ei ollut aina kovin auvoista. Rahan puute vaivasi sekä asukkaita että vieraita. Mutta paljon oli hauskaakin.

Tuuli Reijonen kertoi muistelmateoksessaan Kannaksen mosaiikkimaailma riehakkaista sattumuksista. Taiteilijat innostuivat ratsastamaan naapurin lehmällä, mutta lehmä pudotti ratsastajan valtaistuimeltaan. Joku yritti hukuttautua kaivoon, mutta kaivo oli liian matala, toinen heittäytyi sydänsuruissaan auton alle, mutta sai vain tönäisyn peffalle. Yhteinen suru koettiin, kun Stalin-niminen kissa kuoli ja se haudattiin hopeapuun alle.

Sirpa Pääkkönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua