Elizabeth Olsen ja Paul Bettany esittävät Wandaa ja Visionia. Kuva: Disney+
TELEVISIO | Disney+-suoratoistopalvelun WandaVision-mysteeriminisarja kumartaa sellaisille menneiden päivien perhekomedioille kuin Vaimoni on noita, Lucy Show ja Perhe on paras.
”Sarja alkaa mehukkaasti, ja tuntuu että siltä voi odottaa mitä vain, mutta lopulta paljastuu, että perusidea on aika hatara. Komediaosuus ei nivoudu uskottavasti supersankarijatkumoon.”
WandaVision on Disneyltä rohkea veto. Sen kaksi ensimmäistä jaksoa ovat pelkästään mustavalkoista tilannekomediaa, vaikka päähenkilöt ovat supersankareita. Näin ollen sarjan kohderyhmä on harvinaisen kapea: keski-ikäiset katsojat, jotka ovat nähneet vanhat komediasarjat, ja ovat myös selvillä tämän päivän supersankarielokuvista.
Kunnon supersankarimätöksi WandaVision muuttuu vasta viimeisessä jaksossa, mutta silti supersankarielokuvat ja -sarjakuvat väliin jättäneelle tv-sarja voi olla hankalasti avautuva. Mikä Vision oikeastaan on? Miksi Wandalla on taikavoimia? Mikä on Ultron?
Ne, joille alkuasetelma ei tuota vaikeuksia, sarja on aidosti hauska. Se kujeilee idealla, että Vision on oikeasti robotti ja Wanda noita, mutta he yrittävät sulautua mahdollisimman huomaamattomasti nukkumalähiöön. Komedian ainekset ovat kasassa.
WandaVision on lämminhenkinen perhekomedia, jossa kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Mysteerit tulevat suorastaan iholle. Vähäisistä vihjeistä on mahdotonta päätellä miksi pariskunta elelee menneiden päivien televisiokomediassa. Välillä nähdään vanhahtavia mainoksia, joissa vilahtaa Starkin ja Hydran nimet. Tony Stark on tietysti Rautamies, ja Hydra Kostajien viheliäinen vastustaja.
Sarjan näyttelijävalinnat ovat osuneet täydellisesti nappiin sivurooleja myöten. Elizabeth Olsen ja Paul Bettany esittävät Wandaa ja Visionia myös elokuvissa, mutta erityisesti Olsen loistaa roolissaan. Hänessä on samaa riemua ja eloisuutta kuin Lucille Ballissa.
Tv-sarja juontaa juurensa useisiin tuttuihin tv-sarjoihin, kuten Lucy Show, Vaimoni on noita ja Perhe on paras. Rouva Hartia esittävä Debra Jo Rupp on suora linkki 70’s Showhun, jossa hän esitti perheen äitiä, Kitty Formania.
70’s Showsta tuttu Debra Jo Rupp piipahtaa WandaVisionissa. Kuva: Disney+
Sarja etenee joka jaksolla vuosikymmenen eteenpäin tilannekomediasarjojen historiassa. Ensimmäinen jakso sijoittuu 1950-luvulle, toinen 1960-luvulle ja kolmas 1970-luvulle. Neljännessä jaksossa hypätään nykypäivään, ja asetelma käännetään ympäri. Aiemmissa jaksoissa nähtyihin outouksiin annetaan vastaukset, ja tarina muuttuu agenttivetoiseksi.
Sarja alkaa mehukkaasti, ja tuntuu että siltä voi odottaa mitä vain, mutta lopulta paljastuu, että perusidea on aika hatara. Komediaosuus ei nivoudu uskottavasti supersankarijatkumoon, ja nelosjakson jälkeen sarjassa eletään kahta maailmaa: toisessa seurataan pökkelöä agenttiseikkailua, toisessa taas raikasta tv-parodiaa.
WandaVision lainailee vapaasti Tom Kingin ja Gabriel Hernandez Waltan Eisner Award -palkitusta sarjakuvasta The Vision. Sarja viittaa myös Doom Patrolin numeroon #35 (1990), jossa Mr. Jones elää vinoutuneessa, raa’asta perheväkivallasta huumorinsa ammentavassa tilannekomediassa, sekä Suomessakin nähtyyn Ihmenelosten jaksoon, jossa Tohtori Doom ja Nukkemestari ovat vanginneet Ihmeneloset idylliseen, 1950-luvun pikkukaupunkiin (Fantastic Four Vol 1 #236).
Loppujen lopuksi WandaVision on kuitenkin mukavan erilainen sarja, eikä vastaavaa tule heti television historiasta mieleen. Toivottavasti vastaavia kokeiluja on tulossa lisää.
Petri Hänninen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
True crime -podcastaajat vaarassa – Only Murders in the Building niittää menestystä Disney Plussalla
TELEVISIO | Rikoskomediasarja Only Murders in the Building kertoo true crime -podcastia pitävästä kolmikosta, joka ratkoo murhia New Yorkin ytimessä sijaitsevassa kotitalossaan.
Televisiopäiväkirja: Kinds of Kindness, Triangle of Sadness, Everything Everywhere All at Once, Hitchcock…
TELEVISIO | Lokakuussa 2024 Petri Hänninen on katsellut sairaspedillä paljon löyhäpäisiä elokuvia, jotka eivät vaadi aivoilta mitään.
