Kuvat: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Singaporelaistaiteilijan novellikokoelma on monella tasolla maalauksellinen. Sarjakuvallinen impressionisti tarjoilee vaikuttavaa ja tunnelmallista vaikutelmien ja tunnelmien kuvailua.
Ville Pirinen, teksti ja kuvat
Kuvat Pixin Wengin sarjakuvakirjasta Sweet Time & other stories (Drawn & Quarterly, 2020). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Pixin ”Pix” Weng (s. 1983) on singaporelainen kuva- ja sarjakuvataiteilija, joka toimii osana argentiinalaista Chicks on Comics -ryhmää. Hänen sarjakuviaan on julkaissut mm. latvialainen kuš!-kustantamo, ja tässä käsiteltävän sarjakuvakirjan on maailmaan saattanut kanadalainen Drawn and Quarterly -laatusarjakuvapulju. Meno on siis mannertenvälistä.
Singaporelaistaiteilijan sarjakuvien silmiinpistävin erityispiirre on rohkean värikylläinen maalausjälki. Kuvataiteellinen visuaalisuus on vahvassa roolissa, oli kyse omaelämäkerrallisista päiväkirjamerkinnöistä tai fantasiaan vivahtavasta fiktiosta.
Viime vuonna ilmestynyt Sweet Time kokoaa tekijän sarjakuvanovelleja vuosien 2008 ja 2017 väliseltä ajalta. Tänä vuonna D & Q julkaisee Wengin (Vaiko Pixinin? Vai sittenkin Pixin?) pitkän teoksen Let’s Not Talk Anymore, joka sekin vaikuttaa etukäteisnäytteiden perusteella erittäin kiinnostavalta pläjäykseltä.
Kirjan ensimmäinen novelli Birds tarjoaa jokseenkin kuvaavan näytteen Sweet Timen yleisestä sensibiliteetistä. Naivistis-kaunista maalausjälkeä ja paperikollaasia yhdistelevissä kuvissa nuori pariskunta haahuilee asuma-alueella, jolla sijaitsee omituinen, täynnä lintuja oleva puutarha. Haahuilun ja lintubongauksen lomassa pariskunta käy arkisen keskustelun, joka paljastaa parisuhteen ongelmallisuuden.
Matkan varrella nähdään avoimesti riiteleviä ohikulkijoita ja esitellään lähiöarkkitehtuuria. Meno on erittäin arkista, mutta kuvitusjälki, dialogin sävy ja kerronnan rytmitys tekevät jutusta jotain aivan muuta kuin tavallista arkijuustoa. Tapahtumat eivät ole kummoisia, mutta tunteet & tunnelmat välittyvät valtoimenaan.
Kirjasta löytyy selkeiden fiktiopätkien lisäksi päiväkirjahavaintoja. Diaries-sanan eteen paikkamääreiksi asettuvat Home, Argentina, New York ja Lampung. Päiväkirjaosioiden kuvat ja tekstit sisältävät hyvinkin samankaltaisia arkirunollisia tiivistyksiä ja ristiriitaisia tunnelmia kuin käsikirjoitetummat tarinat.
Tatsi on herkkä, oli käsittelyssä tien varteen kuollut koira Argentiinassa, ohi kävelevä ortodoksijuutalaisperhe New Yorkissa, lapsuuden ensimmäiset ihastumiset omakohtaisilta muistelmilta vaikuttavassa pätkässä tai aikuisuuden hämmentynyt seksuaalisuus yleisemmälle tasolle etäännytetyssä novellissa.
Sarjakuvakerronnalliset keinot vaihtelevat tarpeiden mukaan. Perinteikästä ruutujakoa, vaihtelevia kuvakokoja, ruudusta toiseen ja sivulta seuraavalle saumattomasti jatkuvaa kuvavirtaa sekä klassisen loogista dialogia hyödynnetään tehokkaasti useammassa novellissa.
Perinteet hylkäävät ratkaisut tuntuvat yhtä luontevilta: tarina voi edetä myös koko sivun maalauksina, joiden pääosassa on käsin sudittu teksti, ja peräkkäisten maalausten väliset yhteydet ovat lähinnä tunnelmallisia.
Sanaton tarina nimeltä Past Basement For Gold näyttää hienojen, toisiinsa liittymättömien luonnoskirjamaalausten kokoelmalta, mutta osana tätä kirjaa sekin hahmottuu ”juonelliseksi” sarjakuvaksi. Aivot rakentavat siltoja välillä lähes abstraktien impressioiden välille.
Heti maalauskavalkadin perään siirrytään New Yorkin päiväkirjahuomioihin. Kuvan ja tekstin yhteys niissä on selvä, ja sarjallisuus vaihtelee yhden ruudun tiivistyksistä muutaman kuvan jatkumoihin.
Oli lähestymistapa perinteikäs ruuduttelu tai kokeellinen kuvataiteellisuus, Sweet Timen sisältö soljuu eteenpäin luontevasti. Weng Pixin tekee eikä pysähtele miettimään sarjakuvan mahdollisia raja-aitoja.
Aiheissa toistuvat sydän- ja muut surut. Rakkauden tai läheisten kuolema, yksinäisyys ihmissuhteissa tai ilman, ja jokin määrittelemättömämpi tyhjyyteen tuijottelu väijyy läsnä pitkin paksua kirjaa.
Kauttaaltaan kaunis kuvamaailma ei varsinaisesti ilottele, mutta pitää lukijan pään pinnalla syvimmissäkin vesissä kahlailtaessa. Siksi lukukokemus ei ole synkistävä tai murheellinen. Jutut osuvat jonnekin hymyilyttävällä tavalla surullisten kokemusten tunnerekisteriin. Se on hienostunut ja vaativa tyylilaji. Kirjan loppupuolelta löytyvä, voimakkain maalauksin etenevä The Boat onnistuu olemaan yhtä aikaa mystisen paatoksellinen ja kepeän viihdyttävä soutuvenereissu kuoleman joella. Pienet suuret tarinat puhuttelevat monella eri tavalla ja tasolla.
Ilmiselvät sarjakuvalliset vertailukohdat ovat jälleen harvassa, mutta jotain visuaalisia ja tunnerekisterillisiä yhteneväisyyksiä löytyy vaikkapa Kati Rapian, Katja Tukiaisen, Jerry Moriartyn, Vana Vasiljevićin tai Michael Dumontierin ja Neil Farberin töistä. Värikylläisiä kuvantekovehkeitä ja monimerkityksellisiä meininkejä löytyy kaikilta.
Weng Pixin tekee sarjakuvia, joiden kuvailmaisu on lähempänä Picassoa kuin Nakke Nakuttajaa, ja edustaa siksi nopealla vilkaisulla korostetusti nykysarjakuvan kuvataiteellisempaa laitaa. Mutta hetkeksi kun asian ääreen istahtaa, huomaa että Wengin (Vaiko Pixinin? Vai sittenkin Pixin?) tai Picasson tavassa karrikoida, kuvata ja pelkistää asioita, esineitä ja ihmisiä saattaakin olla aika paljon yhteyksiä Nakke Nakuttajan pelkistettyyn muotoon. Vähillä vedoilla kohti ideaa.
Suuremmat erot löytyvät ehkä sittenkin muodon sijaan sisällöistä. Sweet Time pyörii toisenlaisten kysymysten äärellä kuin Nakke.
Arkiset päiväkirjahavainnot ja isommat kysymykset sydänsuruista ja elämän rajallisuuksista pysyvät muodissa, joten eipä ole kokoelmakirjan sisältö ehtinyt vuodessa väljähtymään.
Rikkaasta kuvamaailmasta löytyy uudelleenluvussa aina uutta, ja novellikokoelmaa on miellyttävämpikin lukea uusiksi sieltä täältä tarina kerrallaan.
Omalaatuinen maalaus- ja kerrontatekniikka vaatii ensimmäisellä yrityksellä pientä totuttelua. Toisella kierroksella ei enää kulu energiaa ihmettelyyn, vaan voi keskittyä nautiskelemaan sävykkäästä menosta. Lyhyt muoto on tiukasti hallussa ja herättää halun päästä lukemaan pidempää tarinakaarta samalta tekijältä.
Noin A5-kokoinen, 244-sivuinen, pehmeäkantinen ja vaakamallinen kirja sopii käsiin ja syliin miellyttävästi. Vaakatasoon asettuva kirja sisältää kolme pystymallista tarinaa, ja opuksen kääntely niiden kohdalla toimii vaivatta. Värit hehkuvat lämpiminä.
Mitään sen ihmeellisempää hienostelua ei ole, mutta jokin teoksen taitossa ja suunnittelussa huokuu Drawn & Quarterly -kirjoille ominaista arvokkaan laatutuotteen henkeä. Mötkylän parissa vietetty aika on sweet.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.