Snake Plissken (Kurt Russell) pyrkii pois New Yorkista kyydissään Maggie (Adrienne Barbeau). Kuva: Future Film
ELOKUVA | Mustan huumorin ja outojen tyyppien dystopiassa etsitään presidenttiä vuoden 1997 tulevaisuudessa. Elokuva saapui joulun alla Suomeen koronan kutistamalle uusintaensi-iltakierrokselle, ja nyt julkaistaan digitaalisesti restauroidut Blue-ray- ja DVD-tallenteet.
”Päähenkilö Snake Plissken on vastahakoisista sankareista vastahakoisin – ja coolein.”
ARVOSTELU
Pako New Yorkista
- Yhdysvallat, 1981
- Ohjaus: John Carpenter
- Näyttelijät: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Ernest Borgnine, Donald Pleasence, Harry Dean Stanton, Isaac Hayes, Adrienne Barbeau, Frank Doubleday
- Ensi-ilta: Elokuvateattereissa 11.12.2020. Blue-ray ja DVD 19.2.2021.
Suljettu suurkaupunki, jota vartioivat puolisotilaalliset poliisijoukot. Kadut täynnä New Yorkin ”Herttuan” johtamia villiintyneitä tyyppejä. Ja kateissa oleva presidentti.
Ei, kyseessä ei ole ajankohtaisraportti muutaman viikon takaa, vaan John Carpenterin ohjaama, 40 vuotta vanha tieteiselokuva Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981). Pyöreiden vuosien kunniaksi elokuva tuotiin joulukuussa Suomeen digitaalisesti restauroituna (koronan supistamalle) uusintaensi-iltakierrokselle. Nyt elokuvasta julkaistaan uudet Blue-ray- ja DVD-tallenteet.
Tätä tekstiä kirjoitettaessa elokuva on edelleen joidenkin elokuvateattereiden ohjelmistossa. Elokuvan teatterikopioiden liikkuvuus muualla Suomessa myöhemmin tänä vuonna on epidemiatilanteen vuoksi yhä arvoitus. Sen sijaan on tiedossa, että Blue-ray- ja DVD-tallenteet julkaistaan 19.2.2021. Myös tämä kritiikki on kirjoitettu Blue-ray-tallenteen pohjalta.
* *
Yhdysvaltalainen ohjaaja, käsikirjoittaja ja säveltäjä John Carpenter (s. 1948) on kenties kaikkein nimekkäin ns. kulttielokuvien ohjaaja. Hän ei ole jäänyt vain pienten palvovien piirien suosikiksi, mistä todisteeksi riittää vaikkapa se, että Pako New Yorkista -elokuvan nelikymppisiä täälläkin maailman kolkalla kannattaa juhlistaa. Carpenter on edelleen tunnettu ja suosittu Suomessakin, ja jotkut hänen elokuvansa ovat kasvaneet vuosikymmenten varrella jopa korkoa.
”Kulttia” Carpenterin elokuviin on tuonut se, että hänen ohjaustyönsä ovat useimmiten tieteis- ja kauhuelokuvia tai näiden hybridejä, jotka luontevasti uppoavat tieteis- ja kauhuelokuviin kallellaan olevaan rajalliseen, mutta fanikulttuuritietoiseen yleisöön. Samoin kulttielokuville ominaiseen tapaan Carpenterin elokuvien budjetit ovat olleet yleensä suhteellisen pieniä, ja elokuvat on tehty tiukassa aikataulussa, eli ne ovat olleet ns. B-elokuvia.
Eksploitatiivisista genreaiheista ja budjettien rajoituksista huolimatta Carpenter on kuitenkin pystynyt tuomaan elokuviinsa jotakin sellaista, mitä ei pystytä sadoilla miljoonilla dollareilla ostamaan. Carpenterin parhaimmissa elokuvissa on näkemyksellisyyttä, kiehtovia absurdeja piirteitä ja niistä näkyy, että Carpenter hallitsee erinomaisesti elokuvan kielen.
John Carpenterin tunnetuin ohjaustyö on hänen läpimurtoelokuvansa Halloween – naamioiden yö (Halloween, 1978), pienen budjetin kauhuelokuva, josta tuli suuri menestys ja joka toi slasher-alagenren hetkellisesti suosioon. Elokuva tunnetaan myös Carpenterin säveltämästä musiikista, joka on nykyäänkin niin laajalti meemiytynyt, että sen tunnistavat aika pienetkin lapset, jotka eivät ole kyseisestä elokuvasta koskaan kuulleetkaan.
Monet – myös minä – pitävät kuitenkin Carpenterin parhaana elokuvana tieteiskauhuelokuvaa The Thing – ”se” jostakin (The Thing, 1982). Etelämantereen tutkimusasemalle sijoittuva elokuva hurjistelee Rob Bottinin hirviötehosteilla ja on edelleenkin vahva katsomiskokemus. The Thingin arvostus näyttääkin vain kasvaneen vuosikymmenten aikana.
Silti tässä ihan pokkana julistan, että Carpenterin elokuvahistoriallisesti ja mentaalihistoriallisesti tärkein elokuva on Carpenterin ja käsikirjoittaja Dan O’Bannonin esikoiselokuva, opiskelijatyöstä elokuvateatterimittaan venytetty tieteiselokuva Pimeä tähti (Dark Star, 1974).
Vaikka Pimeä tähti -elokuvaa ei voi pitää elokuvataiteellisena mestariteoksena, se onnistui uudistamaan täysin sen, miten avaruusmatkailua elokuvissa esitetään: sotkuisessa avaruusaluksessa röökiä vetävät hipit olivat jotakin aivan ennennäkemätöntä. Kaikkien kiiltävien ja kliinisten avaruusalusten jälkeen Pimeä tähti teki avaruusmatkailusta kotoisaa puuhastelua ja toi avaruusaluksiin rikkoutuvien kodinkoneiden tuttuakin tutumman ulottuvuuden. Vaikutus näkyy lukuisissa tieteiselokuvissa ja peleissäkin. Esimerkiksi Star Wars -saagan Millennium Falcon ei olisi sellainen kuin on ilman Pimeää tähteä.
Nyt uudelleen julkaistu Pako New Yorkista kuuluu selkeästi Carpenterin parhaan luomisvireen ajanjaksolle, ja itse mielelläni ajattelen sen olevan Carpenterin kuuden tärkeimmän elokuvan joukossa. Edellä jo mainittujen elokuvien lisäksi Carpenterin kiinnostavimpiin ja siten ”kulttistatuksen” ansaitseviin elokuviin voidaan listata ainakin jännityselokuva Hyökkäys poliisiasemalle 13 (Assault on Precinct 13, 1976) ja kapitalistista kulutusyhteiskuntaa satirisoiva Pahan kehä (They Live, 1988).
Muiden Carpenter-elokuvien nostaminen tämän kovan kuusikon rinnalle on hieman kyseenalaista ja varsin vahvasti makuasia. Itse muistan pitäneeni myös epäcarpentermaisista Carpenterin ohjauksista, elokuvista Starman (1984) ja Näkymättömän miehen muistelmat (Memoirs of an Invisible Man, 1992), mutta niiden ympärille on vaikea kuvitella minkäänlaista kulttitouhotusta.
Carpenterin ura on ollut laskusuuntainen, ja 1990-luvun puolivälin jälkeen Carpenter näytti menettävän otteensa ohjaajana. Tämä koskee myös Pako New Yorkista -elokuvan jatko-osaa Pako L.A.:sta (Escape from L.A., 1996). Vaikka elokuvan budjetti oli A-luokkaa, lähes kymmenen kertaa suurempi kuin ensimmäisessä elokuvassa, Pako L.A.:sta -elokuvan kiinnostavuus putosi aakkosissa jonnekin Z:n tietämille.
Carpenter ei ole ohjannut elokuvia vuoden 2010 jälkeen, vaan on keskittynyt enemmän musiikin tekemiseen ja esittämiseen. Itse olen jättänyt Carpenterin tämän vuosituhannen elokuvatuotokset suosiolla katsomatta, sillä olen uskonut kritiikkejä.
* *
Mikä sitten tekee Pako New Yorkista -elokuvasta siinä määrin merkittävän elokuvan, että sitä kannattaa kierrättää elokuvateattereissa ja julkaista uusina tallenteina 40 vuotta ensi-illan jälkeen?
Syitä on useita. Ja niistä tärkein on Snake Plissken.
Snake Plissken (Kurt Russell) on Pako New Yorkista –elokuvan vastahakoinen sankari. Ja vaikka sana ”ikoninen” on kokenut kauhean inflaation, Snake Plissken on totta vie ikoninen.
Plissken ei ole sellainen tavanomainen vastahakoinen sankari, joka aikansa sankaruutta vastaan pyristeltyään kokee kääntymyksen ja romanttisesti uhrautuu sankariksi heikkojen puolelle. Snake Plissken on vastahakoisista sankareista vastahakoisin, kyyninen antisankari, joka näyttää siltä kuin haluaisi kävellä koko elokuvasta ulos. Hän ei piittaa mistään, ei auta ketään, ei luota kehenkään – hän haluaa vain pois.
Elokuvan miljöö toki on sellainen, että sieltä saattaisi kaivata pois yksi jos toinenkin. Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin Yhdysvalloista on tullut poliisivaltio. New Yorkin pääsaari Manhattan on muutettu jättimäiseksi vankilaksi, jossa vangit elävät villeinä omassa vaarallisessa yhteisössään. Tähän dystopiseen kaupunkiloukkoon myös Plissken on matkalla.
Snake Plissken esitellään elokuvassa yksinkertaisessa, tyylikkäästi dialogin varaan rakennetussa kohtauksessa. Entinen sotasankari, nykyinen rangaistusvanki, tuodaan käsiraudoissa poliisipäällikön juttusille. Poliisipäällikkö näyttää aivan Lee Van Cleefiltä ja tietysti onkin. Plisskenillä on silmälappu, ylikasvanut parransänki ja katu-uskottava nahkatakki. Kasvoillaan hänellä on ynseä ilme, jota eivät edes lainehtivat kurtrussellkiharat voi pehmentää. Käärmetatuointia ei tässä kohtauksessa vielä nähdä, mutta se on siellä missä sen pitääkin olla.
Kohtaus on kuin yläasteikäisen jolpin puhuttelu rehtorin työhuoneessa. Todellisessa elämässä mahdottoman rasittavaa, mutta elokuvassa riemastuttavaa nähtävää ja kuultavaa.
Snake Plisskenin murrosikäinen presenssi ei ole pelkkää sattumaa. Hahmo perustuu samannimiseen todelliseen high school -kovikseen, josta Carpenter oli kuullut omalta opiskelukaveriltaan. Näyttelijä Kurt Russell tuunasi hahmolle silmälapun ja muut releet, ja hän näyttelee Plisskeniä juuri oikealla asenteella.
Sähäkkä nimi ja Russellin roolityö on ylittämättömän cool yhdistelmä, eikä elokuvahistoriassa samalle cooliuden tasolle pääse oikeastaan kukaan muu kuin saman aikakauden toinen vastahakoinen sankari, Mad Max -elokuvien Max Rockatansky. Snake on kuitenkin kaikkea hiukan enemmän. Max on traaginen henkilö, mutta Snake on kiukkuisuudessaan niin äärirajoille viety, että hahmo väistämättä myös naurattaa. Snaken hahmossa – ja koko Pako New Yorkista -elokuvassa – onnistutaan tasapainoilemaan camp-huvittavan rajamailla.
Snake Plissken mullisti Kurt Russellin uran, sillä lapsinäyttelijänä uransa aloittanut nuorimies oli ollut aiemmin Disney-tuotantoihin sovelias harmiton veikko. Carpenterin ohjauksessa hänet oli nähty Elvis Presleynä televisioelokuvassa Elvis (1979). Pako New Yorkista -elokuvan jälkeen Russell laajensi skaalaansa, ja Plisskenin roolin jatkumoksi oli luontevaa pistää Russell seuraavaksi juoksentelemaan parta jäässä hyytäviin The Thing -maisemiin.
Pako New Yorkissa -elokuvassa on Snaken lisäksi myös muita persoonallisia henkilöhahmoja, mikä onkin koko elokuvan tärkein voimavara. Lee Van Cleefin lisäksi vanhempaa legendakaartia edustaa Ernest Borgnine ”vanhojen hyvien aikojen” taksikuskina. Harry Dean Stanton on elokuvassa roistojen maailmassa pärjäilevä Brain, Aivot. Presidentin roolissa nähdään Donald Pleasence – brittiläinen näyttelijä, joka toisen maailmansodan aikana oli todellisuudessakin ollut saksalaisten sotavankina. Herttuan, Duken, roolissa nähdään soul-laulaja ja näyttelijä Isaac Hayes. Elokuvan ainoa merkittävä naishahmo on Brainin kumppani Maggie, jota näyttelee John Carpenterin tuolloinen puoliso Adrienne Barbeau.
Ja vieläpä pienessä sivuosassakin nähdään hahmo, jonka tunnistaminen kuuluu sciencefictionaalisen kulttifanituksen perusvaatimuksiin: Herttuan lähintä roistoapuria näyttelevä Frank Doubleday sai Carpenterilta täyden vapauden kehittää oman hahmonsa, tämän ulkonäön, puhetavan, elkeet. Syntyi bisarri tyyppi, joka näyttää zombien ja punkkarin ristisiitokselta. Hahmo saikin nimekseen Romero.
* *
Mikään elokuva ei kuitenkaan voi täysin toimia pelkästään jännien persoonien varassa. Kuten monet tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat, Pako New Yorkista kiehtoo myös tulevaisuuskuvitelmiensa takia.
Carpenter oli käsikirjoittanut Pako New Yorkista -elokuvan ensimmäisen käsikirjoitusversion jo 1970-luvun puolivälissä, Watergate-skandaalin ja Richard Nixonin presidenttikauden nolon päätöksen jälkimainingeissa. Tuon aikakauden kyyninen epäluulo poliitikkoja ja ”systeemiä” kohtaan on suodattunut elokuvan maailmaan. Samoin elokuvaan vaikutti tuolloin New Yorkissa rehottanut rikollisuus, kaupunki oli 1970-luvulla todella vaarallinen.
Vaikka nyt vuoden 1997 tulevaisuus on menneisyyttä, elokuvan tulevaisuuskuvitelma tönii hereille myös nykypäivän katsojaa. Moni asia on toisin, mutta paikoitellen elokuvan kuvaamassa maailmassa on jotakin ahdistavankin tuttua.
Elokuvan maailma on kiinnostava, mutta en silti aio yrittää selittää Pako New Yorkista -elokuvaa merkittäväksi yhteiskuntasatiiriksi. Elokuvaa ei myöskään voi luonnehtia monitasoiseksi tai syvämietteiseksi, eikä katsoja tempaudu elokuvan aikana minkäänlaisiin tunnekuohuihin. Musta huumori etäännyttää.
Carpenterin tyyliin on kuulunut vältellä turhaa taiteellista painolastia, eikä myöskään Pako New Yorkissa -elokuvassa nähdä mitään poikkeuksellisia kuvakulmia tai muuta taidekikkailua. Silti elokuva on kuitenkin myös visuaalisesti kiinnostava, ja siitä erittäin mielellään näkee restauroidun kopion, joko elokuvateatterin kankaalla tai kotioloissa tallenteena.
Pako New Yorkista nimittäin kulkee todella hyvin, ja miljöö pimeyden keskellä näyttää kiehtovalta. Tämän on mahdollistanut taitava, innovatiivinen tekijätiimi. Elokuva ei ole vain Carpenterin elokuva, vaan myös mm. tuotantosuunnittelija Joe Alvesin ja kuvaaja Dean Cundeyn elokuva.
En tarkoita sitä, että Pako New Yorkista olisi loistelias spektaakkeli, sillä sitä se ei ole. Se todellakin on B-elokuva. Rahaa oli vähän (eri tietojen mukaan noin 6–7 miljoonaa dollaria), vaikkakin se oli enemmän kuin mihin Carpenter normaalisti oli tottunut. Elokuvan tekijöillä ei ollut taloudellista mahdollisuutta kaapata New Yorkin kortteleita öiseen kuvauskäyttöön ja raunioittaa niitä dystopiakuntoon.
Pako New Yorkista -elokuvaa ei olekaan kuvattu New Yorkissa juuri ollenkaan, vaan pääasiassa St. Louisissa, tulipalon tuhoamissa kortteleissa, joissa oli samankaltaista rakennuskantaa kuin vanhassa New Yorkissa. Ja jotta kuvio olisi täydellinen ja logistisesti mahdollisimman haastava, elokuvassa hypätään täysin saumattomasti Los Angelesissa tai muualla kuvattuihin otoksiin, jopa kohtausten sisällä.
Myös elokuvan tehosteet ovat priimaa. Mitään tehosteita ei ole aikaansaatu tietokoneilla, vaan Pako New Yorkista –elokuvan tehosteet on tehty vanhoilla elokuvatekniikoilla: pienoismalleilla, matte-maalauksilla, animaatioilla. Mukana tässä kekseliäässä ja osaavassa tehostetiimissä oli myös eräs tuleva ohjaajatähti, James Cameron.
Hienointa on, että katsoja on täysin tietämätön kaikesta tästä aherruksesta ja leikkaa ja liimaa -urakoinnista, sillä on tarkoituskin, että elokuvan teossa käytetyt tehosteet ja elokuvatekniset ratkaisut eivät hyppää silmille. Elokuva etenee jouhevasti ja elokuvallinen illuusio säilyy.
Jos kuitenkin sattuu olemaan elokuvaamisen tekniikasta kiinnostunut henkilö tai jopa media-alan opiskelija, tämä illuusio kannattaa ihan tieten tahtoen rikkoa ja käyttää Pako New Yorkista -elokuvaa opiskelutarkoituksiin. Tässä on pienehkön budjetin elokuva, joka on saatu taitavasti näyttämään huomattavasti isomman budjetin elokuvalta. Tuttu tavoite myös suomalaisissa elokuva- ja televisiotuotannoissa.
Elokuva-alaan jollakin tavalla sotkeentuneiden henkilöiden sopiikin perehtyä Pako New Yorkista -tallenteiden lisämateriaaleihin. Nyt julkaistavissa uusissa tallenteissa on mukana jo joillakin aiemmilla julkaisuilla nähtyä vanhempaa materiaalia, mutta myös erityisen suositeltava, suhteellisen tuore Daniel Griffithin ohjaama Purgatory: Entering John Carpenter’s Escape From New York vuodelta 2018. Tässä 53-minuuttisessa dokumentissa pääsevät ääneen kuvausryhmän jäsenet, kuten tuotantosuunnittelija Joe Alves ja kuvaaja Dean Cundey. Myös tehosteiden tekniikkaa käydään läpi.
Elokuvan kommenttiraitoja tuoreessa julkaisussa on kolme. Kommenttiraidoista paras on John Carpenterin ja Kurt Russellin osuus (vuodelta 1994). Sen sijaan hieman tuskastuttavampaa kuunneltavaa on tuottaja Debra Hillin ja tuotantosuunnittelija Joe Alvesin osuus (vuodelta 2001), sillä muistamisen kanssa on vähän niin ja näin. Paremmin onnistuu näyttelijä Adrienne Barbeaun ja kuvaaja Dean Cundeyn kommentointi (vuodelta 2014), mutta mukana onkin keskustelua johdatteleva toimittaja.
Koska tämä on Blue-ray-julkaisun kritiikki, lienee syytä sanoa pari sanaa myös kuvan laadusta, vaikka en välttämättä olekaan paras ihminen sitä arvioimaan. Jos on kieltolain aikana (videosensuuri 1987–2000) joutunut VHS-trokareiden huijaamaksi ja nähnyt ännännen polven VHS-kopioilta pelkkää lumisadetta, on oppinut tyytymään melko vähään, esimerkiksi siihen että kuva ylipäänsä näkyy. Vertailin kuitenkin lyhykäisesti tuoretta Blue-ray-versiota vuoden 2009 DVD-julkaisuun, ja uusi versio luonnollisestikin voitti. Digitaalisesti restauroidussa Blue-rayssa värit ja valot näyttävät selvästi paremmalta.
Enemmän elokuvien kuvalaadun kanssa hifisteleville ihmisille kuitenkin kerrottakoon, että tuoreemmankin Pako New Yorkista -tallenteen kuvissa on silti edelleen epätarkkuuksia ja rakeisuutta, eikä tämä voi muuksi muuttua, koska näin on asianlaita myös alkuperäisessä kopiossa. Syvätarkkuutta ei voi toivoa sinne, missä sitä alkujaankaan ei ollut.
Melkein kaikki Pako New Yorkista -elokuvan kohtaukset on kuvattu pimeässä. Vaikka valot ja kamerat ovat olleet tuon ajan parasta tekniikkaa, myös Carpenterin ohjaustyyli vaikutti kuvanäkymiin. Elokuvassa on pitkiä otoksia, kamera liikkuu paljon, eikä huomiopisteestä toiseen leikata eri otoksilla vaan kuvan tarkkuutta säätämällä. Näin säästettiin aikaa sekä kuvauksissa että editoinnissa.
Ja tietenkin jatkuvalla liikkeellä saatiin elokuvaan oikeaa New Yorkista pakenemisen meininkiä – ammattimainen ja elokuvan aiheeseen sovelias ratkaisu siis tämäkin!
Kaarina Lehtisalo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
Italialaisen naisen elämää sodan jälkeen hellan ja nyrkin välissä – arviossa Ainahan on huominen
ELOKUVA | Paola Cortellesin esikoisohjaus oli Italian vuoden 2023 katsotuin elokuva. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa Roomassa.