LEVYT | Saksalaiset taiderockin konkarit The Notwist tuovat kuuden vuoden tauon jälkeen jälleen yhden kuuntelemisen arvoisen kokonaisuuden faneilleen.
”The Notwist osaa haahuilla mukavan jäntevästi. Vaikka leijaillaan, tekemisessä on eteenpäin pyrkimisen tunnetta.”
Saksalainen taiderockyhtye The Notwist aloitti taipaleensa jo niinkin varhain kuin vuonna 1989. Acherin veljesten Michan (basso) ja Markuksen (laulu ja kitara) ohella perustajajäseniin kuuluu Martin Messerschmid, jonka Andi Haberl korvasi rummuissa vuonna 2007. Muita nykyisiä jäseniä yhtyeen kollektiivissa ovat Max Punktezhal, Karl Ivar Refseth sekä Cico Beck.
Vertigo Days on yhtyeen yhdeksäs studioalbumi. Sen edeltäjä, The Messier Objects, ilmestyi kuusi vuotta sitten. Yhtyeen tähtihetki ja samalla oma tutustumiseni sen musiikkiin tapahtui vuoden 2002 Neon Golden -albumilla, aiempaa popimpi ja tunteikkaampi sisältö nosti sen yhdeksi uuden vuosituhannen alun parhaista albumeista omalla leijailevan humisevalla sarallaan. Vertigo Daysissä on parhaimmillaan paljon samaa.
En yleensä kauheasti lämpene sähköisesti sykkivälle haahuilulle, mutta toisaalta The Notwist osaa haahuillakin mukavan jäntevästi. Vaikka leijaillaan, tekemisessä on eteenpäin pyrkimisen tunnetta. Vertigo Daysin kolme ensimmäistä kappaletta tekevät albumin hankalaksi kuulijalle jopa hiukan luotaantyöntävällä elektronisella häröilyllään, mutta viimeistään niiden jälkeen niin sanotusti lähtee.
Näistä kolmesta minuutin mittainen Al Norte on selkeä intro. Into Love/Stars on viipyilevällä tunnelmallaan ja pehmeän eleettömällä laulusilittelyllään sinänsä ok, mutta lipuu hiukan liian helposti ohi. Toisaalta sen kasvatusten suriseva junnaus synnyttää migreeniä. Exit Strategy To Myself tuo sähköisellä jyräävyydellään energiaa ja on aloituskolmikosta hyvällä tavalla suoraviivaisin.
Silti Where You Find Men kaltainen heleä ja pieni kauneus on sitä ominta Notwistiä. Harkitun kasvattamisen jatkuva pieni vinous luo heleydelle toimivaa vastapainoa ja äkkiväärät mausteet tekevät letkeästä tunnelmasta innostavampaa. Heittämällä yhtyeen biisien top vitoseen!
Mukana on myös vierailevia tähtiä, kuten japanilaisen popduo Tenniscoatsin Saya, joka vahvistaa hitikkään hypnoottista Shipiä. Hikisesti sykkivän elektron viimeistelee korviin soimaan jäävä kertosäeslogan.
Loose Ends jumittelee jääluolassa yli minuutin ennen kuin alkaa haikean raukean näppäilyn, jotka jättävät sointuvaihdot kuuluville. Kappaleen hillitty kasvatus on erinomaisesti rakennettu, lähinnä biisin alku jää hiukan irralliseksi. Siltikin, kolme hienoa kappaletta peräkkäin!
Maukkaan rytmikkäällä Into The Ice Agella Notwistin soittoa vahvistaa yhdysvaltalainen jazz-klarinetisti ja säveltäjä Angel Bat Dawid. Biisin vaeltelussa jopa huohottavan kiivas pohjalaukka on alusta, johon näppäilyä, puhallinlurituksia ja hillittyä kasvatusta asetellaan. Myöhään alkava laulu hiljentää poljennon mainiosti biisin puolivälin vähäeleiseen pohdiskeluun, josta ei kuitenkaan palata rytmillä finaaliin vaan jäädään huojumaan ja pörisemään. Teoksen puolesta ihan hieno ratkaisu, mutta itse olisin suonut kappaleelle kunnon loppukliimaksin, jossa hieno poljento olisi päästetty irti.
Yhdysvaltalaisen multi-instrumentalisti Ben LaMar Gayn vahvistamalla Oh Sweet Firellä yhtye sukeltaa jopa triphopmaiseen raukean läskiin iskuun. Huojunnan, kaiun ja koleuden määrä on tehdä kappaleesta hiukan kaukaisen, mutta vieraileva laulu tuo pakettiin rutosti intiimiyttä. Albumin keskiosa on hieno!
Lyhyt Ghost on veikeästi sykkivä, toimiva mutta välisoittomainen pala. Sans Soleil on aurinkoisempaa, hymyn huulille nostattavaa haikean kaunista Notwistiä, jossa reipas mutta hillitty rytmi saa päälleen enemmän hymyäviä kuin koleita mausteita. Biisin katkaiseva melodikavälisoitto toimii.
Night’s Too Dark pelkistää uneliaaseen mollinäppäilyyn, vähän kuin vastapainona edellisen raidan aurinkoisuudelle.
Lyhyen *stars*-välisoiton jälkeen argentiinalaisen electronica-lauluntekijä Juana Molinan vahvistama Al Sur päräyttää levyn vauhdikkaimmat laukat, joiden välissä lauluosuudet rauhoittavat. Laukka on odotetusti aika häröistä ja riitasointuista ja jättää jälkeensä aika kaoottisen vaikutelman. Toisaalta biisin kyytiin pääsee, mutta hiukan huono olo pyörityksestä silti syntyy.
Päätösraita Into Love Againilla vierailee tokiolainen vaskiorkesteri Zayaendo, jossa myös aiemmin esiintynyt Saya vaikuttaa. Hyvin lempeästi ja balladimaisesti alkava kappale pitää hienosti kiinni kauniista heleydestään ja ”pieni on kaunista” -mentaliteetistaan, vaikka aineksia olisi isommankin patsaan rakentamiseen. Loppua kohden isompaa kaarta kuullaankin, mutta hiukan liiaksi itseään toistaen. Täytyyhän sitä vaskiorkesteria tietysti hyödyntää, kun sellainen on mukaan naarattu. Ehkä kappale olisi silti ollut parempi, jos loppukasvattelun olisi tiputtanut kokonaan pois?
Vaikka kuulijaa etäännyttävää puolta löytyy enkä ihan kaikkia kappaleiden sisäisiä valintoja allekirjoita, on Vertigo Days joka tapauksessa voiton puolelle jäävä albumi. Pienellä karsimisella ja hiukan pop-lähtöisemmillä toteutuksilla albumi voisi olla erinomainen, nytkin se on keskimäärin hyvä.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
