Elina Knihtilä hengittää Sisäilmaa. Kuva: Yle Kuvapalvelu

1

Minäkin olen yksi niistä, jotka hehkuttavat Tiina Lymin ohjaamaa Sisäilmaa-sarjaa. Olin jo ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen vakuuttunut siitä, että tämä sarja tulee jäämään suomalaiseen televisiohistoriaan samalla tavalla kuin M/S Romantic. Ensimmäinen jakso sisältää lukuisia lakonisia onelinereitä ja ikimuistoisia kohtauksia. Tämän sarjan jälkeen et suhtaudu maitopurkkeihin, Kaustisten kansanmusiikkijuhliin, sänkykauppoihin ja sälekaihtimiin enää samalla tavalla kuin ennen. ”No nyt tippu katto.”

Sarja kertoo työvoimatoimistosta, jonka henkilökunta kamppailee mahdottomien tulostavoitteiden ja huonon sisäilman kanssa. Palveluesimies Anneli (Elina Knihtilä) yrittää estää kiikkerää laivaa uppoamasta, mutta kun Annelin kuppi tulee täyteen, hän tekee jotain kohtalokasta. Vastentahtoiseksi rikostoveriksi joutuu katkeroitunut kansanmusiikki-intoilija Seppo (Hannu-Pekka Björkman), joka on toimiston veemäisin, mutta ehkä myös lojaalein tyyppi.

Sisäilmaa on katsottavissa Yle Areenassa.

2

Talvi on tiiliskiviromaanien aikaa. Kun pakkanen paukkuu tai räntäsade vihmoo ulkona, haluan uppoutua yksityiskohtia pursuilevaan maailmaan ja runsaaseen hahmogalleriaan. En kestä kapeita runollisia mielentilakirjasia (ne ovat kesäkirjoja), enkä missään nimessä mitään kokeilevaa, ironista tai autofiktiivistä (rehelliset elämäkerrat ja muistelmat hyväksyn).

Talvikirjan pitää olla vähintään neljäsataasivuinen, ja sen pitää kattaa kokonainen elämänkaari, ihmiskohtalo, aikakausi tai useita edellä mainittuja. Oikeanlaista talvilukemista ovat esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Tikli, Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Margaret Mitchellin Tuulen viemää ja J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta.

3

Sydäntalvi on myös eeppisten elokuvien aikaa. Ja kun sanon eeppinen, en tarkoita kolmetuntista, efekteillä ylensyötettyä scifirymistelyä, vaan elämää suurempia elokuvia. Tällainen on Citizen Kane (1941, USA) , jota ei suotta äänestetä kerta toisensa jälkeen maailman parhaaksi elokuvaksi.

Vaikka elokuvan tarina mahtimiehen noususta ja tuhosta on tuttu, elokuvan ote on edelleen häkellyttävän moderni ja kekseliäs. Orson Welles ei selitä, vaan näyttää. Kameratyöskentely ja leikkaus olivat huimasti aikaansa edellä, ja näin hyvästä kuvauksesta saa nauttia nykyäänkin harvoin.

Citizen Kane on katsottavissa Yle Areenassa.

4

Talven kestää herkkujen ja niihin liittyvien kisailujen voimalla. Laskiaispullat ovat alkaneet saapua kahviloihin, ja tammi-helmikuu vierähtää mukavasti kaupungin parasta laskiaispullaa etsiessä. Kaamosmasennus ja maskitappelut unohtuvat ainakin hetkeksi, kun keskittyy väittelemään raivokkaasti ikuisesta kysymyksestä ”hillo vai manteli”.

Kun löytää täydellisen pullan, joka on ensinnäkin jo pelkkänä pullana erinomainen, ja jossa on runsaasti ja sopivassa suhteessa molempia täytteitä, olo on onnellinen ja levollinen. Näin tämän kuuluu olla. Kuin olisi löytänyt ihmisen, jonka seurassa hiljaisuus ei ole vaivaannuttavaa.

Ja ainoa oikea vastaushan on manteli!

5

Miten tässä ehtii mitään arkihommia tehdä, kun pullien ohella pitäisi etsiä myös Tampereen parasta torttua? Runebergintortussa olennaista on tortun kosteus. Leivonnainen ei saa olla kuiva ja murumainen. Ainoa oikea hillosilmä syntyy vadelmahillosta. En ymmärrä, mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, joka koristelee runebergintortun mansikkahillolla, jotakin alhaista. Tällaiseenkin olen törmännyt, yli en ole päässyt, anteeksi en tule antamaan.

Laajimmat torttua koskevat kansalaiskiistat liittyvät kuitenkin kostutusnesteenä toimivan punssin määrään. Toiset eivät voi sietää sen makua, toiset rakastavat.

Ai niin, liittyihän siihen torttuun jotenkin kirjallisuuskin. Mutta tärkeintä on se, että punssia on kunnolla. Ja vadelmahillon tulisi olla samanlainen itsestäänselvyys kuin sen, että maanantaita seuraa tiistai.

Janica Brander

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua