Jazztyttö muistelee – Eila Kaarresalo-Kasarin omaelämäkerta vie syvälle jazzin sykkeeseen

Eila Kaarresalo-Kasari ja Matti Luoto Yleisradion Nuorten radiossa 1963. Kuva: Yleisradio

Eila Kaarresalo-Kasari: Jazztyttö. Aviador Kustannus, 2020. 520 sivua.

Eila Kaarresalo-Kasari on tuntenut monia kuuluisia jazzmuusikoita ja kohdannut merkittäviä elokuvantekijöitä. Hän kirjoitti muistelmateoksen Jazztyttö (Aviador, 2020) New Yorkissa viettämistään vuosista 1960-luvulla kertoen valokuvantarkasti nuoren jazzdiggarin seikkailuista jazzin pääkaupungissa. Tarina on täynnä kohtaamisia kuuluisuuksien kanssa. Muusikko Ornette Coleman ja ohjaaja Elia Kazan osoittautuivat ystävyyssuhteista läheisimmiksi.

Jazztyttö on hauskaa luettavaa. Putkiremppa oli lopullinen innoittaja ryhtyä purkamaan valtavaa arkistoa, joka koostui muun muassa levyistä, valokuvista ja ennen kaikkea tarkkoja merkintöjä sisältävistä päiväkirjoista. On onni, että Kaarresalo-Kasari on nuoruudestaan lähtien pannut asioita ylös. Hän on ollut erinomainen havainnoitsija ja ahkera kirjoittaja, joten hän on pystynyt paljastamaan yllättävän tarkasti ajatuksiaan, tuntojaan ja tunteitaan.

Lukijalle konkretisoituu Eilan elämä. Hän kokee nuoruuttaan uudelleen kertoen yksityiskohtaisesti levyistään, ihastuksistaan ja elämästään kotona ja vieraalla mantereella. Hän kuunteli jo ihan nuorena radiokanava Voice of Americaa, jossa soitettiin jazzia.

Musiikki veti häntä hullun lailla puoleensa, ja hän seurasi Amerikan jazz- ja elokuvaelämää intohimoisesti. Amerikkalaiset muusikkotähdet olivat idoleita, ja teinien suosikki James Dean sai Eilan mielessä niin suuren ylivallan, että hän päätti lähteä Amerikkaan etsimään näyttelijäidoliaan. Lopulta 1960-luvulla hän pääsi unelmiensa maahan ja New Yorkiin. James Deania ei tietenkään löytynyt, mutta Eila alkoi käydä ilta illan jälkeen jazzklubeilla, joissa hän kuuli 1960-luvun modernisteja ja ihastui heidän musiikkiinsa ja samalla tutustui heihin.

Kirjan teksti on yksityiskohtaista. Eila kuvaa valokuvantarkasti näkemäänsä, kuulemaansa ja tuntemaansa; kaikki aistit ovat olleet mukana. Tarkka kuvaus on mahdollista, sillä hän kirjasi yksityiskohtaisesti kaiken pieniin päiväkirjoihinsa, jotka löytyivät säästettyjen tavaroiden joukosta remonttisiivouksen alta ja antoivat elämäkertateokselle vahva kokemuspohjan.

Ornette Coleman – ikuinen ystävä

Eila hamusi sinne, missä jazzia soitettiin: niihin klubeihin ja konserttisaleihin, jossa hänen aikaisemmin radiosta ja levyiltä kuulemansa artistit soittivat oikeasti. Kaiken lisäksi, kun hän vielä Suomessa ollessaan pohti Amerikkaan lähtöä, hänellä oli käsitys siitä, että maa tarjosi kaikille mahdollisuuden; jokaisesta voi tulla kovalla työllä ja yrittämisellä vauras. Hän oli myös vakuuttunut siitä, että Yhdysvalloissa kunnioitettiin oikeuksia.

Nuori, sosiaalinen ja kaunis suomalaisneito, joka tunsi jazzia, oli vetovoimainen ja loi luottamusta muusikoissa, enimmäkseen afroamerikkalaisissa jazzseurapiireissä. Hän meni keikkojen jälkeen moikkaamaan soittajia ja kehui esityksiä. Näin hän ystävystyi helposti muusikoiden kanssa.

Koska rahasta oli jatkuvasti pulaa, neuvokas Eila selvisi ”vamppaamalla” kavaljeereja, jotka kustansivat illallisia ja konsertteja, kotiovelle kyytejäkin. Hän halusi olla siellä, missä jazz soi. Kaikki maksoi, mutta hän sai poikakavereita, jotka silloisen tavan mukaan maksoivat laskut.

Kaarresalo-Kasari vietti paljon aikaa Bleecker Streetin Cafe Figarossa ystävättärensä Iriksen kanssa. Kuva vuodelta 1965. Kuva: Eila Kaarresalo

Lukijalle tulee helposti tunne, että Kaarresalo-Kasari osasi käyttää hyväksi tuttujaan, minkä hän kyllä itsekin myöntää. Hän löysi tahoja, joiden avulla pystyi verkostoitumaan, ja tarjottu ateria oli aina bonusta. Bändäri Eila ei myönnä olleen, vaikka kertookin avoimesti, kuinka tapana oli iskeä soittajia. ”Jos oma soittaja alkoi tympiä, oli helppo siirtyä seuraavaan: saksofonistista trumpetistiin, trumpetistista pianistiin, pianistista basistiin tai rumpaliin.”

Eroa bändäreihin hän perustelee sillä, että rempseä, railakas, vahva feministi ei pienestä hätkähtänyt, vaan pomoili ja oli niskan päällä, ja olihan hän jazzin asiantuntija. Olihan hän saanut Rytmi-lehden toimittajakortin ja raportoi kuulemastaan lehteen. Oli syy pyöriä jazzpiireissä.

Rohkeana ihmisenä hän änkeytyi aina tilaisuuden tullen mitä oudoimpiin kekkereihin. Parasta tuntuivat olevan sellaiset pippalot, joissa oli kutsuvieraina kuuluisuuksia, kuten poliitikkoja, filmitähtiä tai juhlittuja muusikoita – tietenkin jazzin soittajia. Tilaisuudet toivat mahdollisuuden verkostoitua, mikä oli yksinään maailmalla elävälle nuorella naiselle tärkeää.

Hän oli todistamassa vuosikymmenen jazzsuuruuksien musiikkia ja pääsi seuraamaan näiden touhuja lähempääkin, sillä hän oppi tuntemaan monet heistä hyvinkin henkilökohtaisesti. Hän tunsi muun muassa tenoristi Hank Mobleyn ja hengasi rumpali Clifford Jarvisin kanssa.

Tärkein muusikkoystävä oli alttosaksofonia pääinstrumenttinaan soittanut muusikko-säveltäjä Ornette Coleman. Hän tutustui lämminhenkiseen ja ystävälliseen Colemaniin pian New Yorkiin mentyään saksofonisti Byron Allenin kautta. Colemanista tuli ystävä saman tien. Eila kävi monesti kylässä Colemanin luona. Hän muistaa, kuinka Colemanin kämppä oli aina sotkuinen, mutta viis siitä, kun mies soitti koskettavasti ja loi taivaallista musiikkia – ja oli hyvä ystävä. Mutta yhteyttä oli hankala pitää, sillä Coleman muutti tuon tuosta eikä jättänyt yhteystietoja, kunnes itse otti aina lopulta yhteyttä Eila-ystäväänsä.

Colemanin mielenkiintoinen ja erilainen musiikki teki myös vaikutuksen, vaikka Eila ei myönnä ymmärtäneensä Colemanin uudesta musiikillisesta keksinnöstä, harmolodiasta, jossa vapaudutaan normaaleista sointuopin, rytmin ja tonaalisuuden vaatimuksista. Eila myöntää, että monista selonteoista huolimatta harmolodian idea ”jäi hämäräksi tällaiselle jästipäälle”.

Colemanin musiikista hän silti piti. Hän kuvailee, kuinka nautti ”välillä iloisesti, välillä tulisen kiivaasti ryöpsähtelevästä, rytmikkäästä saksofonin soitosta ja hänen bändiensä kollektiivisesta improvisoinnista”. Hän kunnioitti Colemania ennen kaikkea ihmisenä ja taiteilijana. Hän ihaili Colemanin luonteen tinkimättömyyttä ja poikkeuksellista sitkeyttä sekä kykyä keskittyä oleelliseen etsien alati uutta ja tuntematonta. Colemanin suvaitsevaisuus kaikenlaista poikkeavaa kohtaan oli erinomainen hyve. Coleman edusti Eilalle amerikkalaista pioneerihenkeä puhtaimmillaan.

Aikaa kului, ja ystävyys jatkui. Sitä kesti aina Colemanin kuolemaan eli vuoteen 2015 saakka.

Elokuvapiirit ja Elia Kazan

Eila ei hengaillut pelkästään muusikkopiireissä. Hän pääsi opiskelemaan elokuvaa. Hänen ohjaamansa, sukupuolten epätasa-arvoa käsittelevä elokuvan Ampumarata (1969), on palkittu Jussilla ja erikoispalkinnolla Tampereen elokuvajuhlilla. Se on kiertänyt maailman festivaaleja vuosikymmenten ajan.

Opintojensa ohessa hän sai myös jonkin verran töitä elokuvafirmoista. Hauska anekdootti oli eräs työnhakuyritys, kun hän meni esittäytymään: ”Olen filmiopiskelija Eila”. Vastaus oli tyly, mutta tavallaan kauaskantoinen: ”Odotimme Elia-nimistä nuorta miestä”.

Työrupeamaa kuvailtiin niin rankaksi, että se olisi ollut naiselle epäsopiva. Tapaus osoitti, miten miesten maailmassa elettiin. Sellainen hylkääminen ja erottelu otti tietenkin tasa-arvoa peräänkuuluttaneen naisen luonnon päälle.

Tämä nimijuttu jäi kalvamaan Eilan mieltä siinä määrin, että kun hän taas kerran oli kekkereissä, ja paikalla oli elokuva-alan vaikuttajia, hänen katseensa nauliutui seurueeseen, johon kuului myös Elia Kazan. Reippaana ja rohkeana hän suunnisti Kazanin luo ja tokaisi, ettei pitänyt tämän nimestä. Syvä hiljaisuus laskeutui seurueeseen, kunnes Eila selitti, miten hänelle kävi taannoin työnhakumatkalla. Se sulatti jään.

Sittemmin Eila tapasi Elia Kazanin, ja samalla hän ikään kuin kohtasi suuren rakkautensa, James Deanin, joka näytteli Kazanin ohjaamassa elokuvassa Edenistä itään (1955). Eilasta ja Eliasta tuli ikuiset ystävät. Kun Eila oli löytänyt suuren rakkautensa, jazzmuusikko Heikki Kasarin ja avioitunut tämän kanssa ja asettautunut Helsinkiin, Kazan jopa lomaili myöhemmin pariskunnan luona.

”Minusta olisi pitänyt tulla rumpali”, Eila Kaarresalo-Kasari kirjoittaa. Kuva vuodelta 1993 Kuva: Heikki Kasari

Eila on yhä jazzdiggari. Hän käy miehensä kanssa paljon keikoilla ja tuntee suomalaiset jazzmuusikot. Keikkaraportteja saadaan lukea Jazzrytmit-lehdestä. He pyörittivät myös mukavasti menestynyttä jazzklubia Helsingissä 2000-luvun alussa, jolloin sellaiselle paikalle oli sosiaalinen tilaus.

Eila on ollut koko ikänsä rohkea ja fanaattinen jazzdiggari. New Yorkin vuosien aikana hän koki ja näki paljon ja tutustui moniin merkittäviin kulttuurialan ja yhteiskunnallisen elämän vaikuttajiin. Se kaikki käy oikein hyvin ilmi sujuvasti kirjoitetusta kirjasta, josta huokuu mukavalla tavalla päiväkirjanomaisuus.

Valtava henkilögalleria niin jazzmuusikoineen, elokuvatähtineen kuin muinekin kuuluisuuksineen on oleellinen osa kirjan sisältöä. Kohtaamiset on tarkasti dokumentoitu, ja yksityiskohtaiset tarinat ovat päätyneet kirjaan valaisemaan sitä, millaista kulttuurielämää suomalaisneito on Isossa Omenassa viettänyt.

Musiikin kuvaus ei ole kovin analyyttistä, pikemminkin henkilökohtaista raportointia ja tunnelmien, kohtaamisten, tapahtumien ja paikkojen kuvailua. Lukija pääsee lähelle ikään kuin kurkistamaan noihin savuisiin klubeihin, jossa tehtiin historiaa.

Seuraavaa painosta varten kannattaa korjata pienet mutta silmiinpistävät oikeinkirjoitusvirheet; siten lukeminen helpottuu entisestään.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua