Kellaribändin intohimo ja alkuvoima pirstoutuvat välillä kaaokseksi

Kuva: Jyri Keronen

Kovasti loppua kohti juoksuaan parantava Joensuun ylioppilasteatterin sovitus näytelmästä Kellaribändi on konstailematonta, perinteistä teatteria. Marita Hauhian ja Sisko Nampajärven näytelmä on kantaesitetty Kotkan kaupunginteatterissa vuonna 2011 ja ylioppilasteatterille sen on ohjannut Veera Ylöstalo.

Näytelmä kuvaa aloittelevan bändin iloja ja karikkoja sekä jäsenten ihmissuhdekiemuroita. Mukana on parisuhdedraamaa ja uusperheen jännitteiden setvimistä. Perusrunko on rakennettu bändin valmistautumiseen ensimmäiselle keikalleen.

Minulla on ollut jo vuosien ajan tapana valittaa siitä, että ohjaajat voisivat Joensuun ylioppilasteatterissa ohjata vähän enemmän ja määrätietoisemmin. Nyt on taas sen aika. Kyse ei ole välttämättä edes taitojen puutteesta. Se vain vaatii niin intensiivistä kohtaamista näyttelijöiden kanssa, että on varmasti kuluttavaa. Harrastajateatterissa on rajat siihen, mihin voidaan venyä.

Esitys löytää rytminsä ja intensiteettinsä kunnolla vasta toisella puoliskolla väliajan jälkeen. En tiedä, kuinka tiukasti käsikirjoituksessa on asetettu rajoja näytelmän sovittamiselle, mutta sellainen tuntu jää, että vähän rohkeammin ohjaaja olisi voinut laittaa omaa kädenjälkeään mukaan. Rytmiä ja intensiteettiä olisi ehkä voinut hakea vähän rohkeammilla sovitusratkaisuilla, ja rokkikaupungin maineesta nauttivassa Joensuussa odotin ammennettavan enemmän paikallisen bändikentän kansanperinteestä. Lisäksi näyttelijöistä olisi saanut kaivettua varmasti enemmän hahmoihin sukeltamista irti. Näyttelijäntyö vaikuttaa paikoin selvästi keskeneräiseltä.

Näyttelijöistä upeimman roolityön tekee Pinja Kuntola Mikaelana, vaikka itse roolihahmosta ei oikein selviä, että mikä ja kuka hän on. Se ei suuresti haittaa, koska hahmon tehtävä näytelmän dramaturgiassa on aivan selkeä. Erikoinen sivuhahmo selvittää ja taustoittaa. Kuntolan työskentely on heittäytyvää ja sopivan fyysistä. Keskustelut, jossa nukke saa esittää kuvitellun ystävän tai mielitietyn roolia, ovat kaunista ja paikoin aika koskettavaa katsottavaa. Myös hänen runonlausuntaansa on ilo kuulla ja katsoa. Sekään ei ole helppo laji.

Näytelmän keskeinen kaksikko Lara (Emilia Toropainen) ja Riksu (Oona Heikkinen) väläyttelevät paikoin sitä taitoa ja läsnäoloa, jota kumpikin näyttelijöistä on monta kertaa lavalla osoittanut, mutta välillä hahmot jäävät kuoreensa. Virkistävää on myös se, että ainakaan alkuperäistä käsikirjoitusta tuntemattomalle ei missään vaiheessa tule täysin selväksi Riksun sukupuoli.

Musiikki on näytelmässä keskeisessä roolissa ja kappaleet tulkitaan ihastuttavan alkuvoimaisesti ja intohimoisesti. Ymmärtääkseni ainakin osa näyttelijöistä on opetellut näytelmää varten soittamaan roolihahmojensa soittimia. Kappaleiden tulkinnoista huokuu mahtava teinibändin valloittavuus, jossa puutteet osaamisessa korvataan raa’alla intohimolla. Erityisesti esityksen lopun keikka on upeaa kuultavaa kaikessa vilpittömyydessään. Muistot kaikista kavereiden bändivirityksistä yläasteaikoina tulvivat mieleen.

Lavastus on yksinkertainen ja jäljittelee uskottavasti bändikämppää. Kulttuuritehdas Siihtala ympäristönä tekee tämän myös aika vaivattomaksi.

Ilo tätä on katsoa etenkin kun näyttelijät esityksen loppupuolella alkavat löytää roolejansa ja esitys saa rytminsä paremmin kuntoon.

Sen perusteella, mitä olen ylioppilasteatterifestareilla päässyt seuraamaan, on Joensuun ylioppilasteatteri kansallisessa vertailussa merkittävä ja taiteellisesti kunnianhimoinen ylioppilasteatteri. Nyt Kellaribändin perusteella vaikuttaa siltä, että viime vuosina hiukan nuutuneelta vaikuttanut porukka olisi taas piristymässä.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua