Kyllikki Saari -myytti muodostui mediasta, muistelusta ja enneunista – arvostelussa Juho Saaren Kuuluisan kuoleman varjo

Kyllikki Saarta kannetaan metsästä tiellä odottavaan autoon. Kuva: Wiki Commons

Ensisivuilta asti on selvää, että Juho Saari tietää, mistä puhuu. Saari on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani Tampereen yliopistossa. Hän jos kuka on oikea ihminen arvioimaan Kyllikki Saaren murhaa yhteiskunnallisena ilmiönä.

Perusteellista, mutta puuduttavaa

Kuuluisan kuoleman varjo – Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu (Gaudeamus, 2020) ei ole muodikasta true crimea. Se on asiaansa perehtyneen akateemikon 300-sivuinen, millintarkka analyysi siitä, miksi väkivaltaisen kuoleman kohdannut 16-vuotias pohjalaistyttö alkoi symboloida kansalle jotain suurempaa kuin yhden ihmisen menehtymistä.

Tämä on sekä kirjan vahvuus että heikkous. Juho Saaren (joka ei ole sukua Kyllikki Saarelle) jokaisen väitteen perässä on viite. Samoin fakta- ja numerotietojen, joita piisaa. Kun kirjan taitto on vielä ahdas ja kuvitus niukkaa, lukukokemus on ajoittain raskas, vaikka väliotsikot ovat yllättävän raflaavia (”Kyllikki Saari oli murhattava”, ”He murhasivat Kyllikki Saaren”).

Kuuluisan kuoleman varjo saattaa olla pian yliopistoissa sosiologian tai historian tenttikirja, ja sellaisena se on varsin vetävä. Mikään viihdyttävä murhamysteeri kirja ei kuitenkaan ole. Akateeminen sanasto ja termien pyörittely voivat rajata lukijakuntaa, mikä on sääli. Tekstiä olisi voitu keventää ja popularisoida niin, ettei sen uskottavuus ja faktapohjaisuus kärsisi.

Haudattiinko Kyllikki Saari elävältä?

Sitten teoksen hyviin puoliin, joita piisaa. Saari on ensinnäkin tutkinut valtavan määrän monipuolista aineistoa.

Materiaalin ydin koostuu murhan esitutkinta-aineistosta, joka tuli luvalla tutkittavaksi vuonna 2018. Pelkästään tämä materiaali käsittää huimat 35 000 sivua pöytäkirjoja, kansalaisten vinkkikirjeitä poliisille, lehtileikkeitä ja valokuvia. Saari on tutkinut myös muita lehtijuttuja, blogeja ja videoita, joita Kyllikki Saaren tapauksesta tuotetaan edelleen.

Olen pitänyt itseäni keskimääräistä enemmän tähän rikokseen perehtyneenä, mutta kirjan aineisto yllätti monta kertaa. Esimerkiksi Kyllikki Saaren kuolinsyy ei ole täysin selvä. Yhden teorian mukaan Saari saattoi olla vielä elossa, kun hänet peitettiin suohautaan, ja hän olisi tukehtunut kuoliaaksi maan alla. Juho Saari kertoo karmaisevan teorian neutraalisti ja mässäilemättä.

Huhupuheita ja enneunia pursuileva myytti

Teema, johon Saari palaa kirjassaan toistuvasti, on kollektiivinen muisti. Miksi toiset tapahtumat unohtuvat, mutta toiset jäävä ikiajoiksi elämään omaa elämäänsä?

Kyllikki Saari ei ollut ainoa väkivaltaisesti kuollut nuori nainen 1950-luvulla, vaikka tällaiset tapaukset eivät olleet yleisiä. Saaren murhasta tuli silti myytti, toisin kuin neljä vuotta aikaisemmin tehdystä 18-vuotiaan Aune Huttusen raiskauksesta ja murhasta.

Juho Saari erittelee myytin syntymisen syitä tarkasti. Kyllikki Saarta etsittiin poikkeuksellisen massiivisin voimin. Helsingin sanomat ja jopa Isojoen valtuusto lupasivat rahapalkkion ratkaisevista vinkeistä, ja tämä lietsoi vääriä todistuksia, murhaajan paljastavia enneunia ja jopa selvännäkijöitä. Ruumis löytyi suohaudasta, joka oli merkitty puunpätkällä. Miksi? Katuiko murhaaja tekoaan ja kävi haudalla muistelemassa tai pyytämässä anteeksi? Oliko karahka jonkinlainen risti tai rituaalisymboli?

Kun murha jäi ratkaisematta, ja Kyllikki Saaren hautajaisista muodostui spektaakkeli, olivat myytin ainekset olivat. Ja kun tapahtumasta tai henkilöstä kasvaa myytti, kasvaa myös väärin muistamisen mahdollisuus. Kyllikki Saaren murhatutkinnassa tehtiin virheitä, mutta tutkintaa sekoittivat ja myyttiä kasvattivat myös muistivirheet, joita kuulustellut, omaiset ja paikalliset tekivät, sekä tutkintaan liittyen että arkipuheessaan. Poliisi myös painosti ihmisiä kuulusteluissa muistamaan, vaikka he eivät vilpittömästi muistaneet tai tienneet vastausta esitettyyn kysymykseen.

Kaiken tämän lopputuloksena esimerkiksi murhapaikan ohi mahdollisesti ajanut auto oli muka joutunut murhayönä useisiin kolareihin. Myös tarinat kirkkoherran syyllisyydestä elävät edelleen, vaikka hänellä oli murtumaton alibi.

”Tosiasioita oli varsin vähän”, toteaa Saari.

Jos Kyllikki Saari ei olisikaan kuollut

Kuuluisan kuoleman varjo on myös kulmakarvoja nostattavaa poliisihistoriaa. Murhatutkinnassa tehtiin useita alkeellisia virheitä, ja kaikenkarvaisen väen ennustajista lähtien annettiin sekaantua tutkintaan. Toisaalta sekoilu ja mediasirkus ovat osa myyttiä, joka tapauksesta kasvoi.

”Me emme muista Kyllikki Saarta”, kirjoittaa Juho Saari kirjan lopussa. Muistikuvat haalistuvat ja vääristyvät ajan saatossa, ja kun ihmiset kuolevat, kuolee yksilöiden muisti. Kyllikki Saari kuitenkin elää – ja kuolee – edelleen tarinoissa, lehtijutuissa, kirjoissa, blogeissa, keskustelupalstoilla ja podcasteissa.

Mutta entä jos Kyllikki Saari ei olisi kuollut? Jos hän olisikin ollut ystävänsä luona yökylässä ja palannut parin päivän jälkeen kotiin? Pelästyneet vanhemmat olisivat ehkä nuhdelleet tytärtään, mutta lyhyestä katoamisesta olisi jäänyt vain pieni merkintä poliisin arkistoihin.

Juho Saari spekuloi, että Kyllikki Saari olisi elänyt melko tavanomaisen pohjalaisnaisen elämän. Hän olisi mennyt naimisiin ja muuttanut ehkä työn perässä Ruotsiin. Siellä voisi elää nyt kahdeksankymppinen, murtaen suomea puhuva Kyllikki, joka olisi yksi tavallinen nainen, mummo ja leski muiden joukossa. Myös vuosi 1953 olisi jäänyt kollektiivisessa muistissamme melko yhdentekeväksi, toisin kuin vuosi 1952, jolloin Armi Kuusela kruunattiin maailman kauneimmaksi.

Kävi kuitenkin toisin. Sen lopputuloksena monen suomalaiskodin piirongin päällä oli 1950-luvulla kahden julkkiksen valokuvat: Armin ja Kyllikin.

Janica Brander

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua