Andy, Coma, Paati.
ARVOSTELU | Suomen sympaattisimman ja positiivisimman voimapopyhtyeen uusi albumi High Status kypsyi kymmenen vuotta ennen julkaisuaan. Kaikkea leimaa The Sugarrushin sokerimelodinen ydin.
Kuten musiikkinsa, The Sugarrush luottaa valoisasti tulevaisuuteen. Kun toiset yhtyeet siirtelevät julkaisujaan epidemian vuoksi, pamauttaa vaasalainen voimapoptrio kymmenen vuotta piirongin laatikossa kypsyneen albuminsa tiskiin kesken synkkenevän loppukesän, ilman sen suurempaa hypetystä tai markkinakampanjaa.
Ja kyllähän tällainen iloisesti pomppiva kitarameuhka faninsa löytää, riippumatta siitä päästäänkö sitä syksyllä keikoilla tuomaan tutuksi kansalle vai ei. Lisäksi ”Sokerihumalan” musiikki piristää hattarapilvillään kuin aktiiviaikoinaan.
Basisti-laulaja Coma Silvennoisen ja kitaristi-laulaja Andy J. Prinkkilän iloiseen rokkihaaraan antaa rytmin Paati Wägar rummuissaan. Herrojen pyhä kolminaisuus rakentuu Weezerin, The Posiesin ja Teenage Fanclubin jalanjäljille, mutta kolmikko on vuoden 1999 debyyttialbumistaan Blackie’s Wig vakuuttanut nimenomaan sympaattisen riehakkaalla ilollaan.
The hardest rockin’ pop band in the world? Olipa niin tai ei, ainakin nimensä mukaista sokerista nousuhumalaa yhtyeellä piisaa myös tuoreimmalla levyllään.
High Status starttaa ytimekkäästi nimetyllä, tummempaa laitaa yhtyeen tuotannossa edustavalla Yeahilla. Energiaa on, melodista kaarta ja mukavan perseelle potkivaa rokkihaaraa. Laulussa on sitä tutun kaihoisasti väreilevää haikeutta, joka osaltaan on alusta asti rakentanut bändin omaa ilmettä. Siirappista Rock n’ Roll Boy -tyyppistä slovarihittiä yhtye ei tällä kertaa tarjoile, vaikka esimerkiksi Lonely Days on avausraitaa selkeästi heleämpi, rennompi ja hymyilevämpi. Harva osaa tehdä rocksärölle rakentuvaa musiikkia niin että se on silti oikeasti kaunista. Sugarrush hallitsee tämän.
The Sugarrush julkaisi debyyttialbuminsa niukasti viime vuosituhannen puolella.
FLB jatkaa letkeästi, lainaten tutun kuuloista ”road to nowhere” -lainia, liekö Talking Headsiä kuunneltu? Sokerinen kaiho on silti ihan yhtyeen omaa keitosta. Fame käynnistelee rauhallisesti, mutta sykkii samalla sähköisesti. Huomasin vasta nyt, että korkeammalle kavutessaan yhtye luo viittauksia jopa The Rasmuksen korpinsiipiseen melankoliseen rokkikaihoon.
Rähinä-huudolla käynnistyvä Just Do It ei ole urheiluvälinefirman mainosralli vaan tyylipuhdas iloinen voimapoptykittely – niska keikkuu mukana kuin Weezerin videoilla. Levyn pisin biisi, liki kuusiminuuttinen One in a Billion on tylympi säkeessään, mutta sukeltaa kerrossaan jälleen kimalteeseen, joskin siinäkin hiukan syvemmissä vesissä kuin pintavaahdossa.
Kolmikko hallitsee syvämietteisemmänkin maalailun, kiireettömillä suvannoilla ja jälleen sieltä kasvattamisilla, ilman että kokonaisuus menettäisi melodista kepeyttään. Muutaman asteen synkempi rock-kaahailu on hyvää vastapainoa sokerille.
Lyhyt Piggytrain on hiukan perusralli, vaikka possujunalle omistettu kappale onkin ajatuksena symppis. Shock Tilt yhdistelee jurnutusta purkkaan toimivasti. Biisin komeasti kimalteleva kertosäe nostaa peukun. Seems So Easy on raukeamman laidan parhaita täkyjä rennossa harmonisuudessaan. Laulustemmat ovat aina kuuluneet yhtyeen vahvuuksiin ja tässä ne pääsevät oikeuksiinsa.
Vähintään nimellään kotikaupungin urheiluseuraan viittaava VPS ei kuulosta siltä kuin siinä manattaisiin kirjainlyhenteen toista merkitystä, vittuperkelesaatanaa, vaan nuoret sydämet lyövät kotiseuturakkautta. Päätösraita The Cure tuo taas pakettiin synkempiä, Nakkilan ylpeyden Pennilessin mieleen tuovia pohjavirtoja. Lopulta synkkyys jää kuitenkin mausteeksi, kun sokeri alkaa virrata energiana suonissa.
Kaiken kaikkiaan High Status on ehdottomasti julkaisun arvoinen paketti näin jälkijunassakin. Siltä löytyy hittipotentiaalia, mukavasti sävyjä ja kaikkea leimaa The Sugarrushin sokerimelodinen ydin. Silti hiukan yllättäen se tummin ja syvällisimmän oloisin puoli tuntuu puhuttelevan parhaiten. Ehkä kypsyminen ja kypsytteleminen on tehnyt hyvää niin bändille kuin sen kuuntelijallekin?
Kymmenen vuotta on pitkä aika pitää levyä laatikossa. Kuinka paljon maailma, musiikki ja sen kuuntelutavat ovatkaan muuttuneet, löytyy The Sugarrushin melodiakynälle varmasti niin vanhoja kuin uusia ystäviä. Tervetuloa takaisin!
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
