Täyttä timanttia ja turhaa täytettä – The Umbrella Academyn toinen kausi

Kuva: Netflix.

Let’s do the time warp again. And again.

Selittämättömästi supersankareina syntyneestä perheestä kertovan The Umbrella Academyn toisella kaudella Hargreevesin sisarukset ovat tilan sijaan erkaantuneet toisistaan ajassa: edellisen kauden ratkaissut aikamatka on pudottanut kaikki samaan paikkaan eri vaiheessa 1960-lukua. Kausien väliin jää hahmosta riippuen sekunteja tai vuosia, joten ensimmäiset jaksot kuluvat takaumien ja muun petaamisen suossa, jossa kullekin luodaan kiireesti uusi lähtötilanne. Alun rymistely on edellisen kauden vangitsevan outouden jälkeen pettymys, vaikka katsojaa kovasti yritetäänkin innostaa kokoamaan uutta maailmanlopun palapeliä – maailmanloppu kun on taas tulossa, eikä syy ole täysin selvillä.

Perheensisäisen melankolian lisäksi tällä kertaa sivutaan syrjintää ja ulkopuolisuutta laajemmissa konteksteissa. Segregaatiota vastaan taisteleminen ja oikeus omannäköiseen elämään ovat kaudella kuitenkin enemmän juonen työkaluja kuin sitä ohjaavia teemoja tai yhteiskunnallisia kannanottoja. Niiden väleihin mahtuu edelleen sen verran niin slapstick-huumoria kuin veristä väkivaltaakin, että sarjan lopullinen genreluokitus jää monitulkintaiseksi kysymykseksi. Toimintakohelluksen ystävälle tätä kuitenkin voi suositella vähemmin varauksin kuin pohdiskelevaa tai tunnelmallista sisältöä hakevalle – vasta kauden puolivälissä alkaa hysteerinen ajassa ja tilassa vatkaaminen saavuttaa jotain sarjan aiemmasta sympaattisuudesta ja mukaansatempaavuudesta.

Kaikki rakastettavimmat elementit moniongelmaisista sankareista häpeämättömiin musikaalikohtiin ovat edelleen mukana, ja ehkä juuri siksi välillä täräytetään pahasti metsään. Monessa kohdassa The Umbrella Academyn uusi kausi ratkeaa kaikkien jatko-osien perisyntiin: uutta puhalletaan lentoon sillä, että katsoja on luultavasti kyllin kiintynyt vanhaan antaakseen anteeksi pätkän tylsyyttä ja ripauksen silkkaa järjettömyyttä. Esimerkiksi sen, että salaperäinen Komissio muka suojelee maailman aikajatkumoa läpi historian, mutta vaikuttaa samalla täysin kyvyttömältä kontrolloimaan omaa sisäistä toimintaansa.

The Umbrella Academy saa edelleen katsojan herkistymään lempihahmojensa kanssa ja jännittämään maailman kohtaloa, mutta ajoittain sen lumous rikkoutuu ikävästi. Tekijöiltä tuntuu monta kertaa unohtuneen täysin, miksi kiertoajelulle menneisiin vuosikymmeniin oikeastaan lähdettiin.

Ellen Page on edelleen uskomattoman uskottava, Aidan Gallagher vieläkin ilmiömäinen ja Robert Sheehan yhä Nathan Young, ja taitava näytteleminen kannatteleekin sarjaa enemmän kuin käsikirjoitus. Hargreevesin perheen historiaa valotetaan kiinnostavasti, mutta välillä elementtien kierrätys alkaa puuduttaa ja osa kreiseistä juonenkäänteistä tuntua tekosyiltä suvantokohtien turpaanvedolle ja alapäähuumorille.

Elena Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua