Arto Ali-Eskolan hirvet kulkevat Parkanossa.

1

”Matkapyöräilijä on kuumana päivänä tahi sääskien syötävänä ja sateen alla koomillinen ilmiö”, kirjoitti Pentti Haanpää pitkällä polkupyöräreissullaan kesällä 1928. Niinpä niin, ja kaikki paitsi pyöräily on turhaa.

Kun polkee kymmenen päivää ja yli tuhat kilometriä, ehtii pohdiskella kaikenlaista, myös pyöräilyn olemusta. Se on loppujen lopuksi melko maanis-depressiivistä touhua: Kun näkee tuuhean metsän, on pian edessä hakkuuaukea. Sen minkä kesä kuivaa, se myös kastelee. Alamäessä voi olla varma, että pian tulee ylämäki, ja vain tämän ajatuksen sisäistämällä voi nauttia molemmista. Hetkeen ei voi tarttua, hetkestä pitää päästää irti. Pohjanmaalla on toki tasaista, mutta myös tuulista, eikä tuuli koskaan matkapyöräilyn pitkän historian aikana ole kenellekään ollut myötäinen.

Sellaisiakin havaintoja tuli tehtyä, että Suomen pihat ovat täynnä paitsi trampoliineja ja pölynimurin näköisiä robotteja, jotka nyrhivät nurmikot typerän lyhyiksi, myös upeaa ITE-taidetta: jos vaikka millaisia puisia ukkoja ja akkoja ja autojen etupuskureista kyhättyjä patsaita ja taidokkaasti veistettyjä metsäneläimiä. Jokainen pyöräilypäivä oli upea taidenäyttely.

2

Pyöräreissuni aurinkoisen ja lämpimän välipäivän vietin Vaasassa. Kuntsin modernin taiteen museon pohjalaisia nykytaiteilijoita esittelevä By Nature -näyttely oli vaikuttava, mutta erityisesti Vaasasta jäi mieleen Edvininpolun puisto. Se on luonnontilainen, havupuuvoittoinen ulkoilureitti, jonka varrella on runsaasti Edvin Hevonkosken (1923–2009) taideteoksia.

Enimmillään veistoksia on ollut puistossa kolmisensataa, mutta lahottajasienet, hevosmuurahaiset ja kaavoittajat ovat tuhonneet suuren osan teoksista. Tällä hetkellä veistoksia on alueella noin 150.

Edvin Hevonkosken taidetta.

Hevonkoski sai teoksiinsa aiheita muun muassa kansalliskirjallisuudesta, kansantarinoista ja ajankohtaisista uutisista. Veistokset valmistuivat puusta, romumetallista ja kierrätysmateriaaleista. Hevonkoski veisti oman tulkintansa muun muassa Postin saneeraustoimista ja EU-herrojen metkuista. Patsaaksi päätyi myös Ruokolahden leijona ja Hausjärven Kurusta omille teilleen karannut Liekki-sonni.

Näköispatsaitakin alueelta löytyy: enemmän tai vähemmän tunnistettavia ovat muun muassa Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Pertti Arajärven kuvat. Hannele Pokan näköispatsas on valmistettu auton pesuharjoista. Mehiläispesä-veistos on puolestaan koostettu 1980-luvulla toimintansa lopettaneen Vaasan sokeritehtaan toppasokerimuoteista.

Hevonkosken teokset ovat asettuneet vuosien saatossa osaksi puistoa ja luonto on jättänyt niihin omia jälkiään. Veistoksia on myös piilossa syrjäisemmillä poluilla ja metsän siimeksessä, joten puistossa liikkuja saattaa kokea kutkuttavaa löytämisen riemua taiteen äärellä.

3

Veistostaiteesta pääsin nauttimaan myös Parkanossa, joka on julistautunut ITE-taiteen kesäkaupungiksi. Paraikaa käynnissä oleva ITE Hirveetä! –näyttely on osa valtakunnallista ITE-taiteen 20-vuotisjuhlavuotta. Näyttely on Arto Tuomisen kuratoima ja mukana on muun muassa Paula Huhtasen, Alpo Koivumäen, Väinö Ojan, Arto Ali-Eskolan, Jorma Pihlin, Juha Käkelän ja Kyösti Iitin töitä. Patsaita on ripoteltu luovasti pitkin Parkanon puistomaista kylänraittia.

ITE Hirveetä! -näyttelyn teema kannustaa pohtimaan paitsi taiteen ”hirveyttä”, myös hirviä sinänsä: mukana on monia hirviaiheisia töitä, ja hirvet liittyvät Parkanon historiaan sikälikin, että Parkanon paroni eli metsänhoitaja Gustaf Wrede af Elimä (1853–1939) vaikutti merkittävästi Suomen hirvikannan pelastamiseen. Vuoden 1918 tienoilla hirvikanta oli romahtanut vain muutamaan kymmeneen yksilöön. Hirvet elelivät Parkanon alueella ja paroni järjesti niille apurahan turvin suojan.

Parkanon ITE Hirveetä! -näyttelystä on tehty ITE-mobiilireitti, joka löytyy osoitteesta bit.ly/iteparkano.

Viikatemiehet Parkanossa.

4

Pyöräreissulla pysähdyin ihastelemaan monia kirkkoja ja hautausmaita, jotka ovat kummallisella tavalla kauniita ja viihtyisiä paikkoja. Ne kertovat vahvasti omaa paikallishistoriallista tarinaansa. Pienissä kylissä tietyt sukunimet korostuvat. Vanhoista risteistä nimet ja vuodet ovat haalistuneet. Joidenkin tekstien kohdalle pysähtyy pidemmäksi aikaa, kuten pienen ja kuluneen kiven äärelle Kaustisen Kirkkomaalla:

”TÄSÄ LEPÄÄ
JAAKO JUHON

POIKA KÖYHÄJOKI
1828

1862″

Kiinnostavia ovat myös kirkon tai kellotapulin seinään kiinnitetyt vaivaisukot eli maalatut puupatsaat, jotka keräävät rahaa seurakunnan hädänalaisille. Etenkin Pohjanmaalla tunnettu ilmiö on kovin ukkovoittoinen, sillä Suomen noin sadastaneljästäkymmenestäviidestä jäljellä olevasta figuurista vain yksi on vaivaisakka. Se sijaitsee Soinin kirkossa. Muun muassa taidekriitikko Otso Kantokorpi oli sitä mieltä, että vaivaisukkoperinne olisi syytä saattaa osaksi ITE-taiteen jatkumoa.

Pietarsaaressa pyöräreitin varrelle osui eläinten hautausmaa, jossa tunnelma oli varsin kummallinen, kun aivan vieressä Jarolan jalkapallokentällä oli käynnissä riehakkaat harjoitukset.

5

”Pimeys lohduttaa minua”, kirjoitti Paavo Haavikko Pimeydestä-sarjassaan. Taisipa kirjoittaa niinkin, että vertaukset ovat yhtä valaisevia kuin pimeä hämärässä. Tanssivan karhun voittanutta Matti Kangaskosken Johdatus pimeään -teosta tekee silti mieli verrata Pentti Saarikosken Hämärän tansseihin, jossa tyttö on valo, joka johdattaa lukijan turvallisesti pimeään. Kangaskosken teoksessa johdatuksena toimii pieni toistuva ”pim”, kuin satukasetin äänimerkki.

En ehtinyt saada teosta postista ennen pyöräreissuani, mutta sain kuulla sen yksityisenä äänikirjana. Jokaisen pyöräilypäivän päätteeksi luku. Vaikka teos on tehty myös silmille ja kirjaesineenä upea (tyylikkäästä ulkoasusta vastaa runoilijan sisko Leena Kangaskoski), toimii se erinomaisesti myös ääneen luettuna. Alusta asti tulee turvallinen olo, kun asiat tehdään selviksi:

”Oletetaan, että maailma on niin kuin se on.
Kutsutaan tätä todellisuudeksi.
Oletetaan minä maailmaan, tähän näin.”

Selvä homma. Siitä se lähtee, selkeästi. Olemme vakaalla pohjalla, vaikka sitten pimeässä. Tässä on järkeä, silloinkin kun sitä ei ole. Johdatus pimeään on rohkea tai jopa uhkarohkea kirja, mutta niin pitääkin olla. Se kysyy rohkeasti, mitä todellisuus on, mitä rakkaus on. Se on vakava mutta ei tippakaan tylsä kirja. Nauroin ääneen useita kertoja tekstin äärellä, ja nauru oli raikasta, uteliasta, uteliaisuudesta kumpuavaa.

”Pimeys on käsittämätöntä iloa.”

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua