Parasta juuri nyt (23.7.2020): Tintti Tiibetissä, Andrew Wyeth, Lucy Crowe, Roman Polanski, Le Bureau

23.07.2020
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

”CHANG!” Yksi Tintti Tiibetistä -albumin kuuluisimmista ruuduista.

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Selkokari on kiintynyt Tintti Tiibetissä -albumiin ja vaikuttunut Andrew Wyethin tunnetuimman maalauksen avoimuudesta tulkinnoille.

1

Tintin seikkailujen albumeista tekijälleen läheisimmän, tänä vuonna 60-vuotisjuhliaan viettävän Tintti Tiibetissä -teoksen taustalla ovat Hergén suuret henkiset vaikeudet. Kuten liki kaikissa Tintti-albumeissa, Tintti Tiibetissä -teoksessakin todellisuutta oli muokattu fiktioksi.

1950-luvun alkuvuosina Tintin piirtäjälle, Hergélle kehittyi vaikea psykologinen kriisi. Hän kärsi, kuten joskus oli tapana sanoa, hermoromahduksen. Hän on kertonut nähneensä tuolloin paljon unia valkoisesta, jopa vitivalkoisesta maailmasta, johon oli ilmaantunut valkoinen luuranko, joka oli yrittänyt ottaa hänet kiinni. Noina aikoina Hergé turvautui psykoanalyyttiseen apuun. Tintti Tiibetissä -teoksen voi katsoa olevan vastaus vaikeuksiin, joiden kanssa sen tekijä kamppaili.

Huomionarvoisinta teoksessa on sen tavaton pelkistyneisyys, Tintti-kirjoista edellinen, Seikkailu punaisella merellä, oli henkilöiltään ja juonenkäänteiltään ryöpsähtelevä tarina. Tintti Tiibetissä on tarinansa rakenteelta ja juonenkulultaan suora ja pelkistetty, jotenkin ankarampi kuin yksikään aiemmista tarinoista. Poissa ovat Dupondtit, ja professori Tuhatkaunokin vain käväisee kääntymässä jutun alkusivuilla. Vähän sivuhenkilöitä, ja toimintakin on yksinkertaista, ei mitään turhaa.

Tintti itse on aiempaa humaanimpi ja myös tunteellinen. Hän kyynelehtii vuolaammin kuin koskaan sitten Sinisen lootuksen. Haddock on oma itsensä: juro ja hauska juuri silloin kun sitä tarvitaan. Käyttämällä hyppysellisen kyökkipsykologiaa on mahdollista ajatella teoksen symboloivan sitä, miten Hergé oli hukannut itsensä, ja siksi Tintti Tiibetissä -seikkailun taustalla voi vaistota voimakkaan ahdistuksen.

2

Amerikkalainen taidemaalari Andrew Wyeth (1917–2009) oli suuren yleisön keskuudessa suosituimpia ja tunnetuimpia sodanjälkeisen ajan taidemaalareita. Hänen realistinen tyylinsä miellytti ihmisiä, joille kuvataiteilijoiden radikaaleimmat kokeilut olivat liikaa. Olisi vääristelyä kutsua Wyethia patavanhoilliseksi, koska hän nyt vain tahtoi pysytellä siinä, mitä osasi. Wyeth matkusteli synnyinseutunsa Pennsylvanian tai Mainessa sijaitsevan kesäpaikkansa ulkopuolelle vain harvoin, mikä saattoi antaa hänen töilleen tiettyä pysähtyneen pysyvyyden tuntua, semminkin kun hän useimmiten kuvasi vain itselleen tuttuja seutuja ja ihmisiä.

* *

Toinen pysyvyyden osatekijä Wyethin maalauksissa on hänen käyttämänsä temperamaalaustekniikka. Kananmunan keltuaisen käyttäminen värien sideaineena vaatii taiteilijalta maalauksen kuva-aiheen joskus hyvinkin tarkkaan jäsenneltyä ennakkosuunnittelua, sillä keltuaisen kaseiini voi kuivua ja kovettua nopeasti, jolloin maalaamista on mahdotonta jatkaa.

Aikana, jolloin kuvataiteilijoita yhä enenevässä määrin kiehtoi nopeus ja mahdollisuus muuttaa työtä mielijohteidensa mukaan kesken kaiken, ennakkosuunniteltu temperamaalaaminen saattoi tuntua menneen maailman touhulta.

* *

Wyethin tunnetuimmassa teoksessa, Museum of Modern Artin kokoelmiin kuuluvassa maalauksessa Christina’s World (1948) on kuvattu nuori takaapäin nähty nainen makailemassa harmahtavan vihertävällä nurmella. Jännittyneessä asennossa oleva naishahmo tarkkailee horisontissa näkyviä maatilan rakennuksia, jotka ajan kuluminen ja sää näyttäisi piesseen harmaiksi.

Tiettävästi Wyethin naapurissa eli Anna Christina Olson -niminen nainen, joka oli jonkin lihasrappeumasairauden, kenties polion vammauttama. Olson kieltäytyi pyörätuolin käytöstä ja raahautui paikkoihin, jonne halusi mennä.

Taustatiedotkaan eivät latista teoksesta henkivää selittämättömyyden tai mysteerin tunnelmaa. Mitä kauemmin maalausta katselee, sitä enemmän siinä alkaa nähdä tulkintamahdollisuuksia.

3

Brittisopraano Lucy Crowen kirkasta lauluääntä kuuntelee mielihyvikseen vaikka kuinka. Hänen levytyksistään useimmin kuuntelemani on hänen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa sooloalbuminsa, 2012 ilmestynyt Händel-levytys Il caro Sassone Handel in Italy. Albumin musiikki on peräisin Georg Friedrich Händelin oppivuosilta Italiassa (1706–1710).

Crowe on luonut ahkerasti uraa konsertoimalla, mikä sekin on nyt jämähtänyt pysähdyksiin kevään ja kesän konserttikiertueiden peruutusten myötä. Levytyksiinkään ei ole isoja mahdollisuuksia, sillä klassisen musiikin levymyynnistä huomattava osa tapahtuu nykyään konserttien yhteydessä.

Almen dopo il fato mio -aarian pakahduttava melankolisuus sopii täydellisesti Crowen lyyriselle sopraanoäänelle.

4

Nyt jos koskaan on hyvä aika katsoa Roman Polanskin elokuvia, koska hänen uusimpansa, perjantaina 24.7.2020 ensi-iltansa saava Upseeri ja vakooja on hyvä elokuva. Polanski on ohjannut hyviä elokuvia niin paljon, että niistä yksin saisi oman retrospektiivinsä. Minusta Polanski on yksi maailman ammattitaitoisimpia elokuvaohjaajia täysin riippumatta siitä mitä rikoksia hän on yksityisesti tehnyt.

* *

Minulle Polanskin viisi parasta elokuvaa ovat epämääräisessä järjestyksessä seuraavat:

  • Inho (1965), jossa yksin kotiinsa jäänyt nuoren Catherine Deneuven esittämä manikyristi saa harhanäkyjä omasta siihenastisesta elämästään. Inhossa on muutamia unohtumattomia kuvia, kuten kuva seinästä esiintyöntyvistä käsistä.
  • Rosemaryn painajainen (1968), joka oli Polanskin ensimmäinen Hollywood-elokuva, onnistui mestarillisesti yhdistämään yliluonnollisen aineksen arkielämän kuvaukseen ja tekemään tarinastaan omilla ehdoillaan uskottavan.
  • Vuokralainen (1976), joka on yksi Polanskin nk. huoneisto-trilogian elokuvista, kuvaa ohjaajan itsensä esittämää miestä, joka vajoaa hiljaa mielenvikaisuuteen. Elokuva on ollut ilmeinen vaikuttaja monille kauhuelokuvantekijöille siinä, miten kiduttavan hyvin se kuvaa tilanteita, joissa päähenkilö ei osaa erottaa omia näkyjään todellisuudesta.
  • Yö ei tunne armoa (1994), jossa Sigourney Weaver tekee ainutlaatuisen roolityön esittäessään naista, josta ei tiedä, onko hän vainoharhainen ja pahasti häiriintynyt vai kostoa janoava kidutuksen uhri. Elokuvan voi ajatella kysyvän millaiset jäljet kidutus, hyväksikäyttö ja nöyryytys jättävät ihmiseen, ja aiheuttavatko ne vain kostonhalua vailla mahdollisuutta anteeksiantoon.
  • Chinatown (1974), film noir -henkinen elokuva, jossa nuorehko Jack Nicholson esitti Philip Marlowe -tyyppistä yksityisetsivää tonkimassa Los Angelesin vesien katoamiseen liittyvää rikosta. Chinatown on täydellisin väreissä kuvattu film noir -pastissi mitä kuvitella saattaa.

Ainoan parhaan ohjauksen Oscarinsa Polanski sai henkilökohtaisimmasta elokuvastaan eli Pianistista (2002). Tarinassa puolalaispianisti Władysław Szpilmanin selviämisestä holokaustista on kosketuskohtia äitinsä keskitysleireille menettäneen Polanskin omaan elämäntarinaan. Polanski ei koristele holokaustielokuvaansa, vaan esittää sen yksinkertaisesti, karusti ja realistisesti.

5

Le Bureau -sarjan viidennen kauden finaali pohjustettiin aikaisemmassa jaksossa, jossa Debailly/Lefebvre/Malotrun oli kerrottava kaikki peitetehtävistään FSB-johtaja Karloville. Se olikin kohtalokasta, koska kertomalla kaiken töistään ja samalla myös itsestään, Debailly/Lefebvre/Malotru antoi Karloville persoonallisuutensa avaimet. Karlovilla oli mahdollisuus tuhota ranskalaisen persoonallisuus ja identiteetti ja sen mahdollisuuden hän käytti. Sen voi nähdä symmetrisesti silmä silmästä -tyyppisenä kostona siitä, että ranskalainen oli saanut Karlovin hylkäämään työnsä ja isänmaansa, jotka olivat olleet tälle kaikki kaikessa.

Symmetrisyys näkyy usein sarjan kuvissa, joiden kompositioissa suositaan tasapainoisuutta. Symmetrian periaatteen voi nähdä juontavan jo kylmästä sodasta ja sen kahteen leiriin jakautuneen maailman pitämisestä kauhun tasapainossa, jossa kukaan ei pääse ratkaisevasti niskan päälle.

Koko sarjassa on miellyttänyt eniten se, miten sen tekijät ovat luottaneet katsojien älyyn. Kun Karlov kirjoittaa murhattavan ihmisen nimen ja osoitteen sisältävän viestin, se kätketään meiltä. Sarja ei rynnistä paljastamaan asiaa heti, vaan se on kuin räjähtämään ajastettu pommi. Karlovin kosto on pitkä ja kaartaa kaukaa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua