Hikisenä tietenkin – Talmud Beach Telakalla Tampereella

Talmud Beach Tampereen Telakalla 18.7.2020.

Pari albumia tyystin omillaan ja yhden Faarao Pirttikankaan kanssa julkaisseeseen Talmud Beachiin yhdistää helpoiten sellaisia määreitä kuin ”minimalistinen”, ”juurimusiikki” ja ”rullaava”. Nämä kaikki olivat läsnä myös lauantaina loppuunmyydyllä Telakalla. Väkeä taidettiin silti päästää sisään edelleen vähemmän kuin esikoroniaarisellä ajalla, ja ihmiset istuivat kiltisti pöydissään koko konsertin ajan.

Vaikka niin sanotusta juurimusiikista puhutaankin, ei Talmud Beach mikään yhden asian yhtye ole, vaan kappaleista löytyy kyllä sävyjä. Paletista, johon värejä on kerätty etupäässä pohjoisamerikkalaisen kevyen musiikin perinteestä, sivelletään vahvimmat vedot bluesista, mutta myös esimerkki kantri- ja folk-vaikutteita hyödynnetään.

Bassokitara ja rummut pumputtavat ja naputtavat vahvan pohjan soitannolle, mutta kitara on kuitenkin se, joka kappaleiden luonteesta on eniten vastuussa – toki kahdella kielellä luriteltujen laulumelodioiden ohella. Yhtyeen soinnissa muuan merkillepantava piirre onkin, että trion jokainen jäsen laulaa, ja pääsolisti vaihtelee kappaleen mukaan.

Telakan keikan ryhmä käynnisti boogiensa hissukseen jamitellen. Monessa muussakin mukana oleva basisti Mikko Siltanen soitti Rickenbackeriaan tapansa mukaan enimmäkseen varsin säästeliäästi, mutta silloin tällöin jokin näppärä bassokuljetus väritti kappaleita.

Konstailua karttaen rullasi niin Siltanen kuin koko bändikin myös ensimmäisen esityksen jälkeen. ”Rockabilly rebelseille” spiikattu kappale tarjosi Aleksi Lukanderin niin komeasti venyttelemän kitarasoolon, että kielikin katkesi; kitaristin mukaan ensimmäisen kerran yhtyeen kymmenvuotisen historian aikana. Strato vaihtui Gretschiin, mistä ainakaan itse en osannut mieltäni pahoittaa.

Saatiin siihen Stratoon jossain vaiheessa kieli vaihdettua, ja useampaan kertaan vaihtuivat Lukanderilla soittimetkin. Leikittelevien kitaroiden kuljettama Klubilla-instrumentaali vuoden 2012 esikoispitkäsoitolta johdatteli hienoon, niin ikään hauskasti kuusikielisellä leikittelevään, Chief-albumilta poimittuun Pharmacy Bluesiin.

Talmud Beachin Aleksi Lukander. Kuva: Markku Saarela

Keikan kohokohdat olivat aika lailla odotettuja. Yksi niistä oli rumpali Petri Alangon laulama ja virvelin kylkeen osuvasti kopsuttelema, vastaanpanemattoman hieno Hobo Don’t Mind a Little Rain. Kappaleeseen sisältyi pieni yllätyskin lyhyen loppujamittelun muodossa.

Yhtye tuntui hakeneen jossain määrin uusia suuntia. Yhtäältä muutamaan otteeseen saattoi havaita totuttua direstraitsimpaa kitarointia. Muuan näistä kappaleista pohjustettiin viittaamalla René Magritten ikoniseen This is not a pipe -teokseen. Viittauksen tarkoitus tosin jäi ainakin itselleni hieman epäselväksi. Toisaalta joissakin kappaleissa onnistui kuulemaan jopa kaikuja klassisesta suomirockista.

Ehkä toinen keikan tähtihetkistä oli Forest, jälleen Alangon laulama hidas, herkkä, niukkaeleisesti tunnelmoiva – levyversioon verrattuna muun muassa Siltasen bassokuljetuksineen hieman psykedelisemmäksi siivittämänä – tarina metsänantimien keräämisestä. Kitaraksi oli jossain välissä vaihtunut taas Gretsch, ja sehän sopi tähän.

Ain’t So Young Anymore -kappaleeseen, svengaavaan boogieen, puolestaan vaihtui laulaja Siltaseksi, ja tämäkin numero voidaan lukea illan onnistuneimpiin. Gretschin sointi tuntui tässä vaiheessa lähestyvän jo sellaista, josta miltei möisi hiuksensa paholaiselle. Liekö myytykin.

Vaikka niin sanottu fanitus paistanee tästä kirjoituksesta kuin päivä kaljuuntuneen päälaesta, ei keikan aivan jokainen kappalevalinta ollut aivan oman mieleni mukainen. Faarao Pirttikankaan kanssa pykätyltä levyltä kuultu Jeesus ei kuulu omiin suurimpiin suosikkeihini. Sitä seurannut surrealistiseen sanoitukseensa huomioin vetävä Kekkonen-kappale sen sijaan kuuluu. Levyllä rupiselle kitaralle vastaparin tarjoama saksofoni ei valitettavasti ollut keikalla mukana. Kappale erosi muutenkin levytetystä versiosta. Tempo tiputettiin välillä alas ja soitossa kuultiin jonkinlaista variointia sekä psykedeelinen lopetus. Lisäksi kappaleeseen oli lisätty käsittämätön puheosa, jossa onnistuin kuulemaan ainakin sanat ”verottaja” ja ”peruna”. Mistä lie ollut kyse, se jäi mysteeriksi, mutta ei se ainakaan vähentänyt kappaleen surrealismia. Haluaisin tässä vielä korostaa osaa kappaleen tekstistä:

”Näin pellon laidassa Kekkosen
vieressä kaadettu puu
ympärillään sädekehä
ja vieressä kaadettu puu
hikisenä, hikisenä tietenkin * 3
ja vieressä kaadettu puu”

Ennen encorea kuultu, tänä vuonna julkaistu yksittäiskappale Love, on omituinen luku yhtyeen tuotannossa. Se on suoraan sanottuna aivan kammottava, mahdollisimman mitäänsanomaton Mark Knopfler -kitaroinnilta hieman haiskahtava hidas, helposti pureskeltava kantrahtava keskitien kappale. Ei viisusta oikein osaa ajatella muuta kuin että tällaiselta underground-juurimusiikkiryhmältä sen on pakko olla chilikastikkeen väkevän ironian kyllästämä esitys. Huumori ei ole ollut ensimmäisinä Talmud Beachin musiikkia kuvailevien sanojen joukossa, ja toivottavasti tilanne sellaisena pysyy myös jatkossa.

Encoressa saatiin onneksi kriitikonkin toive kuuluville, eli Sold My Hair -kappale, jossa paljastetaan, että hiukset totisestikin on myyty paholaiselle, ja saatu kaupasta vastineena blues. Mitä lie sielunvihollinen karvoilla tehnyt. Versio oli jotenkin hieman levytettyä ”pehmeämpi”, ja siitä puuttui ripaus rullaavuutta. Hieno kappale on kyseessä joka tapauksessa.

Ehkä keikan suurin yllätys oli kuitenkin viimeiseksi kuultu kappale, hitaana liikkeelle lähtenyt Adventtilaulu, joka kuitenkin nopeutui alun jälkeen. Kappale gruuvasi ja sielukkuuttakin oli läsnä. Tästäkin huolimatta kuuntelen kuitenkin mieluummin Maaseudun tulevaisuus -yhtyeen suoraviivaisemman ja menevämmän tulkinnan Adventtilaulusta.

Mikko Siltanen bassossa, Petri Alanko rummuissa. Kuva: Markku Saarela

Neljäntoista kappaleen jälkeen illan ohjelma oli ohi. Ainakin musiikin osalta. Pari vuotta sitten Faarao Pirttikankaan kanssa julkaistulta albumilta saatiin kappaleita lopulta varsin säästeliäästi. Tarttuvan Myllypuron mäntä -riffittelyn olisin kernaasti kuullut, tosin Pirttikankaan jäljittelemätön laulusaundi on siinä melko suuressa osassa, joten en osaa sanoa, miten Talmud Beachin jäsenistöltä olisi oikeanlainen kärinä ja murina irronnut.

Talmud Beachin kappaleet eivät ole koskaan liian pitkiä tai sorru turhanpäiväiseen jamitteluun saati loputtomiin sooloihin. Ne silti elävät, eli täysin levytetyissä versioissa ei pitäydytä. Ilmaisua rakennetaan pienillä vivahteilla, ja kun sitten välillä soitetaankin lujaa, on kontrastilla todellista vaikutusta. Kappaleet pidetään lyhyinä; olennainen soitetaan, ja se on sitten siinä.

Vastaavanlaisia minimalistisesti svengaavia mutta kuitenkin sävykkäitä blues-pohjaisia juurimusiikkiryhmiä ei vaikuttane maassamme kovinkaan montaa. Panssarijuna-yhtyeen varhaistuotannon, ”käppäinen” ”traumablues” pääsee minimalismissaan varsin lähelle, mutta on luonteeltaan tyystin erilaista. Äärimmäisimpään minimalismiin bluesin lienee maassamme vienyt Läjä Äijälän ja kumppanien Sultans-yhtyeessä. Suosittelen koko sydämeni hehkuvalla lämmöllä jokaista tutustumaan kaikkiin näistä kolmesta.

En tunnistanut aivan kaikkia Talmud Beachin keikalla kuultuja kappaleita, joten kenties heiltä vielä jonain päivänä saadaan uusi albumikin. Soisin kuitenkin sillä musiikin suunnan palaavan Love-kappaleen tunnelmista vanhempaan tyyliin.

Eros Gomorralainen, teksti
Markku Saarela, kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua