Digitalisaatio on sitä, että elokuva tapetaan silmiemme edessä, Peter Von Bagh sanoi. Valtteri Mörttinen kuitenkin vakuuttui digitalisaation salakavalasta hyvyydestä muutama vuosi sitten.
Digitalisaatio on itse pahuus. Lapset eivät pysy ruutuajan rajoissa, eikä nuorisokaan enää lähesty toisiaan juovuksissa metsän suojissa vaan instachatin ja messengerbookin kautta. Jopa kulttuuripiireissä paholaisen lähettilään vaikutus on tiedostettu jo kauan.
Minut kirjojensa kautta lukemaan opettanut elokuvasivistyksen suurlähettiläs Peter von Baghkin muisti toistella vielä eläessään, että digitalisaatio on sitä, että elokuva tapetaan silmiemme edessä.
Itse vakuutuin digitalisaation salakavalasta hyvyydestä jo muutama vuosi sitten.
Tapaus liittyi Stanley Kubrickiin – itsetietoiseen ja perfektionistiseen elokuvaohjaajaan, joka yritti kaikin keinoin tuhota maailmasta kaikki olemassa olevat kopiot vuoden 1953 esikoiselokuvastaan Fear and Desire. Elokuva oli ohjaajan omasta mielestä niin amatöörimäinen, ettei sitä saisi kukaan enää nähdä. Tietyllä tavalla ymmärrän ahdistuksen, kun ohjaaja tiedostetaan nykyään melko yleisesti yhdeksi kaikkien aikojen parhaista ja edistyksellisimmistä elokuvataiteilijoista.
Kauan luultiin, että Kubrick oli ristiretkessään onnistunut, eikä Fear and Desiren kopioita löytänyt oikein mistään. Vannoin jo murrosikäisenä, että jos jollain elokuvafestivaalilla jossain päin maailmaa elokuva vielä joskus esitetään, niin lähden sen katsomaan.
Sitten se lopulta tapahtui. Löysin elokuvan. Se oli Elisa Viihde -palvelun videokirjastossa.
Elokuva-arkeologit olivat löytäneet puertoricolaisesta filmilaboratoriosta yhden elokuvan alkuperäisistä filmikopioista, jonka Kino Video julkaisi sitten DVD:nä, Blu-raynä ja muina moninaisina digitaalisen elokuvalevityksen formaatteina.
Siinä se yhtäkkiä oli. Katsoin elokuvan kotisohvalla painamalla kaukosäätimestä nappia ja maksamalla, ellen ihan väärin muista, kolme euroa.
* *
Kotikäyttöön on elokuvia saanut jo ennen digitalisaatiotakin. Vanhat kunnon VHS-nauhat kiersivät levityksessä muutaman vuosikymmenen, ja niitä pystyi kuka tahansa ostamaan omaan hyllyynsä. Niissä elokuvat esiintyivät toinen toistaan luovemmissa muodoissa.
Koska alle 18-vuotiailta kiellettyjä elokuvia ei saanut levittää kotivideoina – elleivät ne olleet pornoa – piti elokuvat ensinnäkin saksia soveliaampaan muotoon.
Jos omistit videokirjastossasi Mark L. Lesterin Kommandon, pääsit näkemään, kuinka Arnold Schwarzeneggeriä kohti juoksee ryhmä pahiksia ja Arnold nostaa veitsensä. Siinä kaikki. Sen pääsit näkemään. Sen jälkeen elokuva leikkasi siihen, kun Arska juoksee kohti kopteria ja jostain syystä kaikki ovat kuolleet.
Elokuvista totta kai leikattiin muutakin kuin kohtauksia aikajanalta. Myös joka ikistä yksittäistä kuvaa oli tapana höylätä. Jottei ylä- ja alareunaan jäisi niitä kauhistuttavia mustia palkkeja, piti kuvien vasemmasta ja oikeasta reunasta katkaista pois pitkät palat. Näin kuvat saatiin väkivalloin survottua laajakuvaformaatin sijaan vanhojen putkitelevisioiden 4:3-muotoon.
Sergio Leonen Huuliharppukostaja muuttui entistä tunnelmallisemmaksi, kun kohtauksissa, joissa Henry Fonda ja Charles Bronson tuijottavat toisiaan pitkään ja syvälle sieluun Ennio Morriconen musiikin soidessa, katsoja ei näe lähikuvissa mitään muuta kuin miesten nenänvarret.
Alun perinkin JVC:n kehittämä VHS voitti markkinat Sonyn teknisesti parempilaatuiselta Betamaxilta ainoastaan siksi, että pornoa sai vain VHS:nä. Nyt senkin voi nauttia suoraan internet-selaimelta.
* *
Digitalisaation myötä näitä rikoksia on hyvitetty aktiivisesti. Elokuvat on DVD:eille, Bluray-levyille ja kokonaan ilman fyysistä ilmenemismuotoa levitetyille kopioille pyritty aina pitämään niiden alkuperäisissä muodoissa – sekä aikajanan että kuvasuhteen puolesta.
On täysin ymmärrettävää, että se sapettaa, kun aidossa filmiltä projektoidussa muodossaan suunnattoman kaunis elokuva lyödään digitaalisena kopiona elokuvateatterin kankaalle, mutta en usko, että nämä ikävät lieveilmiöt poistavat aiemmin mainittuja digiajan positiivisia puolia.
Kun selailen Netflixiin huhti- ja toukokuun aikana lisättyjä elokuvia, voin poimia listalta Spike Leen She’s Gotta Have Itin, Stanley Kubrickin Spartacuksen, Gerald Pottertonin Heavy Metalin tai Alfred Hitchcockin Psykon. Eivät nämä kaikki mitään harvinaisuuksia ole, mutta säästää vaivan ja rahan siitä, että pitäisi tilailla niitä valtamerten yli öljyä ympärilleen virtsaavien laivojen konteissa.
Toisaalta tietysti tämä helppous vie osan ilosta. Vuosituhannen vaihteessa sosiaalisesti virheellisenä murrosikäisenä satojen ja satojen elokuvien videokirjaston kerääminen oli harrastus itsessään. Elokuvat piti nauhoittaa televisiosta, kopioida laittomasti kirjastojen tai kavereiden nauhoilta tai tilata kasetteina ulkomaisilta myyjiltä, jotka veloittivat postimaksua kaksi kertaa enemmän kuin mitä itse kasetti maksoi. Vaivaansa nähden kyseenalaisella toiminnalla löysi kyllä merkitystä ja identiteettiä elämäänsä.
Unohtakaa koko juttu. Ehkä digitalisaatio on sittenkin paha.
Valtteri Mörttinen
