C-kasetit ovat tehneet paluun. Kuva: Marita Nyrhinen

1

Midnight Sun Film Festival eli tuttavallisesti Sodankylän filkkarit, Sodis, järjestettiin koronaviruksen takia tänä vuonna vain netissä. Olihan siihen osallistuttava, ja nyt on aika muistella ja summata saalista.

Klassikoita ja jo teattereissa esitettyjä elokuvia oli kosolti. Ne olin nähnyt. Katsoin sentään jotain, etupäässä jo teattereissa esitettyjä mutta jostain syystä minulta ohi menneitä elokuvia. Kovin monta uutta elokuvaa ei ollut tarjolla. Niitä kaipasin.

Jo nähtyjen elokuvien sijaan kiinnostavampaa oli kurkata muun muassa festivaalibaarin tarjontaan. Kun linkki aukesi, oli heti kurkattava, miten homma toimi. Tarjolla oli välillä vapaamuotoista jutustelua, välillä tiukasti rajattuja aiheita. Kaisa Kukkolan juontamissa aamukahvi- ja yöttömän yön baaritunnelmissa viihdyin parhaiten. Kaisalla on ilmiömäinen kyky olla sosiaalinen ja saada irti juttua kenen kanssa tahansa.

Ne kerrat, kun ehdin baarin antia seuraamaan, ei ollut suurempaa ryysistä. Jokainen sai kotonaan, mökillään tai missä nyt sattui olla, viritellä sellaiset tarjoilut kuin vain halusi. Monet laittoivat kuvia ja kommentteja menneiltä vuosilta baarin Facebook-sivuille. Niitä näyttää ilmaantuvan sinne vieläkin.

En oikein syttynyt online-festivaalista. Meillä on monenmoiset suoratoistopalvelut, joiden kautta elokuvia voi katsoa kotona jo muutenkin. Kotiin voi koska tahansa virittää festivaalitunnelmaa, kun kutsuu kavereita ja järjestää elokuvien oheen ohjelmaa, vaikkapa elokuvien esittelyjä. Oikealla festivaalilla on oikeasti yhteenkuuluvaisuuden tunne, jonka kanssa ei kotiruutu pysty kilpailemaan. Silloin ei ole väliä, katsotaanko jo kymmenen kertaa nähty elokuva vai onko kyseessä uutuus. Mitä on myös karaoke-elokuvakokemus teltassa? Huikea riemuvoitto. Netin ääressä ei päästä lähellekään samaa.

Kaipasin myös enemmän uusia elokuvia. Ehkä nostalgiannälkäisille tämänkertainen tarjonta osui paremmin. Ihmettelin sitä, että esitettiin vain ikivanhoja koulukeskusteluja. Sellainen haastattelutilanne jos mikään olisi ollut järkevää ja kiinnostavaa järjestää striimattuna suorana vaikkapa jonkun suomalaisohjaajan kanssa.

Toivottavasti ensi vuonna ollaan taas oikeasti Sodankylässä.

Sodankylän mykkänäytöksiin on ollut aina kova ryysis. Näin oli myös vuonna 2017. Kuva: Marita Nyrhinen

2

Tukholmalainen Dagny Carlsson on mitä todennäköisimmin maailman vanhin bloggari. Hän alkoi pitää blogia yllä 99-vuotiaana. Toukokuun 8. päivänä hän täytti 108 vuotta. Syntymäpäiväkirjoituksessa blogissaan hän sanoo olevansa sen verran ylimielinen, ettei tunne olevansa aivan ikivanha. Hän asuu omissa oloissaan, ja on yllättävän kiireinen vanhus.

Bloggaaminen alkoi, kun hän sai tietokoneen ja meni kurssille. Sitten Ruotsin SVT teki hänestä dokumenttielokuvan Dagny – Livet börjar vid hundra (2015), kun hän oli jo 103-vuotias. Se näytettiin, ja blogin lukijamäärät räjähtivät. Voimaannuttava elokuva näytti, kuinka huumorintajuinen vanhus elää ajassa, ja on kiinnostunut monen monituisista asioista. Siinä vaiheessa suunniteltiin vielä matkaa Kiinan muurille. Sen jälkeen hän on esiintynyt muissakin dokumenteissa sekä ollut vähän väliä televisio-ohjelmissa haastateltavana. Viime vuoden lopussa hän kävi myös Suomessa.

Dagnyn blogi on riemastuttavaa luettavaa. Hän kirjoittaa lähes joka päivä. Asiat ovat aika arkisia, ja niissä piilee usein myös sarkasmia. Juhannuspäivitys on kirjoitettu tikkukirjaimilla, sillä se kuvaa päivän tärkeyttä. Kesäkuun 24. päivän kohdalle kuvaksi herkullisen kuvan kesämansikka-annoksesta ja kirjoittaa, kuinka valmisruokiin kyllästyy helposti, ja itse tehty ruoka puolestaan herättää ruokahalua, mutta hänellä ei ole aikaa tehdä itse ruokaa.

Kesäkuun viimeisenä päivänä hän toteaa ajatelleensa, ettei yli 100-vuotiaiden tarvitse piitata hammaslääkärikäynnistä ja kuinka nykylasten ei tarvitse rokottamisen takia kärsiä kaikkia niitä sairauksia, jotka hän on sairastanut. Hän kirjoittaa myös pankkiautomaatilla asioimisesta, puhelimen käytöstä ennen vanhaan, bloggaamisesta ja tietenkin koronaviruksesta.

Tukholmalainen Dagny Carlsson on maailman vanhin bloggari. Kuvakaappaus Dagny Carlssonin blogisivulta.

3

Agatha Christien luoma belgialainen etsivähahmo Hercule Poirot seikkailee jälleen televisioissa Ylen kanavalla ja Areenassa. Brittisarja ja televisioelokuvat jaksavat viihdyttää, vaikka ne on nähty jo useamman kerran.

Tiesitkö, että talo, jossa Poirot asuu, on olemassa Lontoossa? Poirot’n koti sijaitsee Whitehaven Mansions -nimisessä rakennuksessa. Todellisuudessa talon nimi on Florin Court. Se sijaitsee Charterhouse Square -nimisen aukion laidalla. Lähin metroasema on Barbican.

Florin Court edustaa art deco -tyyliä, ja se on rakennettu vuosina 1935–1937. Kaareva julkisivu, vaaleankeltainen ja ruskea tiilipinta antavat talolle persoonallisen ilmeen, ja pääovea koristeellisesti kaartuvat rappuset ja niitä ylväästi kattava lippa houkuttelevat sisään. Tyyli sopii hyvin Poirot-elokuviin, joiden tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle.

Talossa on 126 asuntoa. Poirot asuu erittäin isossa asunnossa, mutta se on lavastajien aikaansaannos. Kun olin kuvaamassa taloa, kohtasin asiaa tuntevan miehen. Hän tiesi tästä arkkitehtonisesti mielenkiintoisesta talosta muun muassa sen, että todellisuudessa talossa on etupäässä pienehköjä studioasuntoja, joissa on ahtaimmillaan yksi pieni huone, keittiö ja kylpyhuone. Se, että talon kellarissa on uima-allasosasto ja katolla oleskelutila puutarhoineen, ei saisi tätä nuorukaista muuttamaan taloon.

Kiva on kuvitella, millaista tuossa talossa on, vaikkakin vain pienessä studiokämpässä.

Fiktiivisen Hercule Poirot’n fiktiivinen koti sijaitsee Lontoossa. Todellisuudessa talon nimi on Florin Court, elokuvissa Whitehaven Mansions. Kuva: Marita Nyrhinen

4

Ylen nuorisolle suunnatun Radiomafian käynnistymisestä tuli kesäkuun alussa kuluneeksi 30 vuotta. Nyt kanavan rohkeaa toimintaa on muisteltu, ja Areenaan on ladattu koko joukko vanhoja ohjelmia kuunneltavaksi.

Kun Radiomafia aloitti lähetykset, liityin heti aktiivikuuntelijoiden joukkoon, vaikka en kuulunut kohderyhmään: teineihin ja nuoriin aikuisiin. Erityisesti seurasin työmatkoillani aamulähetystä Herätysjuhla. Siitä jäi mielikuva, että se oli hauska ja rento ja nykyisiin höpöhöpöpuhetta sisältäviin aamulähetyksiin verrattuna hyvin toimitettu. Olen yrittänyt jäljittää aamuohjelmassa höpöttävää ”pikkunassikkaa”, Ville tai sen tapainen, joka otti kriittisesti kantaa maailman menoihin. Jos joku lukija sattuu muistaa, kuka sitä teki ja mikä oli tämän hahmon nimi, lähettäköön tietoa minullekin.

Radiomafian alussa sunnuntai-illat täyttyivät Jari-Pekka Vuorelan informaatiopitoisesta jazzohjelmasta Hipnoosi. Tuo ohjelma olin mainio jatkumo Vuorelan Tampereen paikallisradio 957:n Cotton Clubille. Hipnoosin jälkeen oli luontevaa jatkaa Jukka Mikkolan kummallista musiikkia tarjoilevan Avaruusromua-ohjelman parissa. Se vakiinnuttikin sitten paikkansa Ylen eri kanavilla näihin päiviin saakka. Ohjelman viimeinen lähetys tuli ulos sunnuntain ja maanantain välisenä yönä 7.–8.6.2020 ja on toki kuunneltavissa yhä Areenassa. Kun Hipnoosi loppui, alkoi Markka Partasen toimittama Jatzofrenia. Sekin sopi sunnuntainkuunteluuni.

Yksi suosikkiohjelmista oli Kohtaaminen – Miten minusta tuli minä. Alivaltiosihteeri oli myös suosikkini, varsinkin niinä aikoina, kun ”sihteerit” vielä soittivat levyjä. Ohjelman lopussa mainittiin aina biisilista: joskus artistien nimillä, joskus biisien nimillä, joskus vaikkapa levy-yhtiön tai muun aiheen (hyvä ettei kengän koon) nimillä.

Ääneen minut sai nauramaan Paula Norosen luoma fiktiivinen hahmo, Räkkäri-marketin kassassa työskennellyt Tarja Kulho, joka kommentoi terävästi elämästä ja kotikonnustaan Korsossa.

Monet Radiomafian ohjelmat ovat kuunneltavissa Areenassa, ja ne vaikuttavat yhä erinomaisesti toimitetuilta ohjelmilta. Niiden lisäksi kuuntelen tietenkin ohjelmaa Radiomafia Was Here, jossa tekijät muistelevat noita kultaisia aikoja.

5

C-kasetit ovat tulleet jälleen muotiin. Minun arkistossani niitä on kymmenittäin, jos ei jopa sadoittain. Onneksi en koskaan hävittänyt yhtään kasettia enkä kasettisoitinta. Äänenlaatu on säilynyt kaseteissa yllättävän hyvänä kaikki vuosien jälkeenkin.

Olen tallentanut c-kaseteille oman aikansa kiinnostavaa musiikkia, etupäässä jazzia mutta myös jonkin verran muun muassa Dave Lindholmin ja Yarin musiikkia. Suurin osa on äänitetty ystävien levyiltä. Opiskelukaverilleni, sittemmin luontokuvaamisessa asioituneelle Heca Willamolle saan olla kiitollinen siitä, että hän opetti minua kuuntelemaan John Coltranea. Kaikki Coltrane-c-kasettitallenteeni lienevät hänen levyhyllystään. Kasettiarkistossa on myös monien artistien haastatteluja, joista toimitin artikkeleita tai jopa radio-ohjelmia.

Kaiken kukkuraksi nauhahuumassani korjautin vanhan kelanauhurini. Arkistossa on nimittäin kela toisensa perään jo unohtunutta, aikanaan tallennettua musiikkia. Ajattelin, että olisi kiva kuulla, mitä niissä on. Yllätyksiä löytyy koko ajan.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua