Nuoren naisen muotokuva: ”Valo tuntui ilmaisevan myös päähenkilöhahmojen muuten hienovaraisesti kuvattua sisäistä ja hiljalleen toisilleen avautuvaa maailmaa.” Kuva: Cinemanse

Kirjoitin toukokuussa Parasta juuri nyt -kolumnissani koronarajoitusten höllentämisen innostamana erilaisista avaamisista. Tuolloin monet niistä vielä siinsivät hamassa lähitulevaisuudessa. Nyt olen kuitenkin onnistunut pääsemään jo osalliseksi muutamista avautumisten suomista nautinnoista. Arvaan, että lukijamme tuskin malttavat odottaa, että saavat lukea, kuinka olen tämän käytännössä kokenut.

1

Ensimmäinen näistä nautinnoista taisi olla elokuva, Parasite (Bong Joon-ho, 2019), jonka näin heti toisena päivänä elokuvateatteri Niagaran käynnistettyä jälleen esitystoimintansa. Olisin jo kernaasti valmis laskemaan teoksen vuoden top jotain -leffalistalleni, mutta tämä ei valitettavasti onnistu, rainahan sai ensi-iltansa jo viime vuonna.

Viime viikolla pääsin todistamaan jo peräti kahta seitsemännen taiteen hedelmää. Toinen niistä, Color Out of Space (Richard Stanley, 2019), oli mätä kuin viime kesänä nurmikolle unohdettu omena, joten jääköön tekele tässä yhteydessä kuvailematta sen sinänsä ansaitsemilla värikkäämmillä ilmauksilla.

Pari päivää myöhemmin näkemäni Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille en feu, Céline Sciamma, 2019) sen sijaan edusti raikkaampaa elokuvallista ilmaisua. Se on tämän kolmikon parasta juuri nyt. Omaa esteettistä silmääni miellytti erityisesti se, kuinka valo oli saatu vangittua läpi elokuvan; usein ihmisten kasvoille. Se saattoi olla ikkunoista huoneeseen tulvivaa kesäpäivän pilkahtelevaa, toivoa kuvastavaa valoa, tai takkatulen kultaisena kujeilevaa leikkiä henkilön hipiällä. Joka tapauksessa valo tuntui ilmaisevan myös päähenkilöhahmojen muuten hienovaraisesti kuvattua sisäistä ja hiljalleen toisilleen avautuvaa maailmaa.

Näistä kolmesta elokuvasta Parasite on vielä mahdollista nähdä Tampereella elokuvateatteri Niagarassa Kehräsaaressa, ainakin keskiviikkoon 1.7. asti. Suosittelen vahvasti.

2

Palaava elävän musiikin tarjonta oli yksi, mitä edellisestä kolumniani kirjoitellessani odotin. Hieman olen sitäkin nyt jo ennättänyt kokea; sen verran, että kävin Maustetyttöjen singlenjulkistuskeikalla Tampereen G Livelabissä ja kuulin sattumalta muuatta tuntemattomaksi jäänyttä kitarataiteilijaa viettäessäni kaupunkijuhannusta juuri avatun Café Katto -ravintolan terassilla Finlaysonin yllä.

Todellinen parasta juuri nyt -kokemus oli kuitenkin tuo kahvila itsessään. Koska lähipitseriani oli kaikkien odotusten vastaisesti juhannuksena suljettu, minulla oli onni päästä vierailemaan Katossa sen avajaisjuhlallisuuksien toisena päivänä. Vaikka arvostan kelpo lähipitseriaamme varsin paljon, voitti Katto-kokemus totisesti jopa sen.

Aluksi aavistuksen arvelutti, kuinka paikka – oikea katto ja pääsy sinne – löytyisi. Entä saisiko ravintolassa myös erikoisruokavaliota noudattava varmasti syödäkseen? Jokainen huoli osoittautui kuitenkin turhaksi. Ystävällinen henkilökunta vastasi auliisti tiedusteluihin ja antoi seikkaperäiset ohjeet paikan löytämiseksi. Helposti se löytyikin, ja erinomaista purtavaa, niin suolaista kuin makeaakin, tarjottiin myös erikoisruokavaliota noudattavalle; ainakin kasvisruokaileva keliaakikko oli huomioitu. Erityiskiitoksen ansaitsevat tavanomaista maukkaampi tofu ja peruna salaatissa. Suussa sulavat gluteenittomat leivonnaisetkin maistuivat myös muille kuin keliaakikoille. Yhtä hyvin maistui myös tarjouksena suositeltu talon valkoviini, eivätkä terassilta avautuvat näköalat Tampereen kattojen yli varmasti kyllästytä seuraavillakaan käyntikerroilla. Palvelukin pelasi.

Pitkin kattoa myös kasvoi kauniita kukkaketoja ja ties mitä yrttejä. Katto ilmoittaakin Facebook-sivullaan: ”Makuelämysten perustana toimivat paikalliset raaka-aineet, kuten oman kattopuutarhamme antimet sekä kahvilaamme luotu Finlayson art bees -mehiläispesä, josta valmistettuja hunajatuotteita pääsee nauttimaan kahvilassamme.”

Eikä tässäkään vielä kaikki! Café Katto tarjoaa myös yhteistyössä Amazing Cityn kanssa kattokävelyjä Finlaysonin katolla. Se elämys kuitenkin jäi vielä toistaakseni itselläni kokematta, mutta varmaa on, että kahvilassa tulee vierailtua toistekin. Katto näyttäytyi esimerkiksi oivallisena paikkana esitellä kaupungin parhaita puolia toiselta paikkakunnalta saapuvalle vieraalle.

3

Jos tuntee tarvetta laskeutua katolta maan pinnalle, palvelevat Tampereen lukuisat puistot kesänviettäjää, kuten aiempinakin vuosina. Puistot eivät toki varsinaisesti olleet kireimpien korona-rajoitustenkaan aikana suljettuja, mutta ei niissä notkumiseen erityisesti kannustettukaan.

Näinä avautumisen aikoina olen itse ehtinyt viihtyä kahdessa suosikkipuistossani, Näsinpuistossa ja Emil Aaltosen puistossa. Molemmat sijaitsevat keskusta-alueella ja tarjoat puustoa ja elävää nurmikkoa, jolla istuskella hyvässä säässä ja seurassa – mikä sekään ei nykyään ole itsestäänselvyys, tekonurmiakin kun on eräisiin kaupunkitiloihin ilmaantunut.

4

Mikäli seksihelle ei riitä pitämään puistoa kyllin lämpimänä, pääsee nykyään jälleen viettämään iltaansa anniskeluravintolaan. Joskus esikoroniäärisellä kaudella tapasin toisinaan hakeutua itselleni tuntemattomaan kahvilaan, valita syrjäisen nurkkapöydän, istahtaa sinne murjottamaan ja vain tarkkailla ihmisiä. Koin tämän puuhan sangen kiehtovaksi; vältinhän näin suurelta osin kommunikoimisen lajitoverieni kanssa, mitä nyt välillä limonaatia ostaessa piti tarjoilijan kanssa sananen vaihtaa. Lisäksi ihmisten käyttäytymisen seuraaminen kuppilassa nyt kuitenkin vain on jossain määrin antoisampaa kuin naapurien kiikaroiminen. Vielä en ole koronarajoitusten höllentämisen jälkeen tähän harrastukseeni palannut, mutta voipa olla, että minut saattaa taas piankin tavata jostain kahvilasta näennäisen välinpitämättömän oloisena.

5

Toukokuun kolumnini päättävä avautumisilo koski yleisiä kirjastoja. Kun ne alkoivat jälleen tarjota palvelujaan, kiirehdinkin lainaamaan paperiteollisuuden tuotteista sidottuja kokoelmia, jotka on painettu täyteen huolella järjestettyjä sanajoukkoja. Puhun siis nyt niin sanotuista kirjoista. Niistä ammennettiin tietoa, ennen kuin oli podcasteja, vlogeja; kaikkea tätä hektistä internet-aikaa, ja mitä näitä nyt on.

Nyt lainaamani teokset liittyivät vähintään epäsuorasti niin sanottuihin silpputyöasioihini. Erityisellä mielenkiinnolla luen parasta aikaa Ashley Kahnin kirjoittamaa ja Petri Silaksen suomentamaa kirjaa Miles Davis Kind of Blue – Modernin jazzin avain. Syksyllä nimittäin ilmestyy saman kirjailijan teos A Love Supreme – John Coltranen testamentti, josta minun on määrä laatia arvostelu. Sanomattakin tietysti lienee selvää, että musiikki on viime kädessä se, joka näitä ajaa lukemaan. Tarina taiteen taustalla kiinnostaa.

Päätän kolumnini täten täsmälleen samoihin sanoihin kuin edellisenikin: Sivistelkää itseänne!

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua