Tanssivirtaa-festivaalin päätti yliherkkien ihmiskehojen juhla, jota katsoessa oli kuin eläintarhassa

Kanarialintu Hällä-näyttämöllä 26.5.2019

Tanssivirtaa Tampereella -nykytanssifestivaalin päätösteoksena nähtiin sunnuntaina Janina Rajakangas Projektin Kanarialintu. Esityksen nimellä viitataan lintuihin, jotka otettiin aikoinaan mukaan hiilikaivoksiin mittaamaan hengitysilman myrkyllisyyttä. Linnun kuolema oli kaivostyöntekijöille merkki siitä, että kaivos on ihmisellekin vaarallinen.

Esitystä ennen katsojia kehotetaan ottamaan kulhosta korvatulpat mukaan esitykseen. Otan oman parini ja auon rapisevan pussin valmiiksi, jotta volyymin noustessa saan tulpat muita häiritsemättä korviini. Hiukan avoimeksi jäävän ympyrän muotoon Hällän näyttämölle asetettu katsomo täyttyy korvatulppia korviinsa asettelevista ihmisistä.

Keskittynein kasvoin ilmapalloja kantava ja niitä tuijottava tanssijajoukko lähestyy näyttämöä ja kaiuttimista kuuluu sähkön sirinää tai lintujen laulua muistuttava äänimaisema. Mieleeni nousee teoskuvauksessa esitetty kysymys: mitä tapahtuu, kun tilassa ei voi olla? Alan pelätä, että esitys tekee Hällän tilasta niin sietämättömän, että joudun itse poistumaan esityksestä kesken kaiken. Mietin jo mielessäni, miten kirjoitan kritiikin esityksestä, jota en näe kokonaan.

Pelko osoittautuu turhaksi. En tarvitse korvatulppia koko esityksen aikana, ja vaikka yllättävät kovat äänet poksahtavista ilmapalloista ja kaiuttimista säikäyttävät, esitys on katsojalle lempeä. Jenni Pystysen oivaltava valosuunnittelu tekee tilasta pehmeän ja jaetun, eikä Miki Brunoun Äänisäde-ehdokkuuden saanut äänisuunnittelu aiheuta kertaakaan ahdistavia sydämentykytyksiä.

Oireilu muuntuu liikkeeksi, liike selviytymiskeinoksi

Teoksessa tanssijat ruumiillistavat yliherkkyyttä. Liikekieli on samaistuttavaa, ja tunnistan siitä myös itseäni. Säpsähtävä, reagoiva, nopea ja pakkoliikkeitäkin muistuttava tanssi näyttää, miltä tuntuu, kun ei kestä ympäristöään ja sen liiallista aistikuormitusta. Vaikka liike on samaistuttavaa ja tunnistettavaa monella tapaa, esityksen kontekstissa se tuntuu myös vieraalta. Tämä esitys näyttämöllistää sen, minkä moni aistiyliherkkä on opetellut piilottamaan, koska oireilun ruumiillinen ilmaisu haastaa vallitsevia sosiaalisia normeja.

 ”Tanssijat näyttävät sen, mitä teoskuvauksessa kerrotaan esityksen ehdottavan: tulevaisuuden, jossa ihminen selviää, mutta muuttuu radikaalisti – ja tekee sen ihan itse.”

Teoksen kuluessa tanssi rauhoittuu ja muuntuu yliherkkyyden ilmaisemisesta kohti niitä liikkeellisiä keinoja, joilla liiallista aistikuormitusta voi ehkä helpottaa tai purkaa. Erityisen käänteentekevänä jää mieleeni hetki, jossa tanssijat ovat hetkeksi rauhoittuneet istumaan, kun yksi heistä alkaa täristä ensin pienesti ja lopulta suuremmin. Muut tanssijat katsovat tätä jonkin aikaa, kunnes yksi alkaa laulaa.

Sanoista ei jää muistiini paljoakaan, mutta jotakin hän laulullaan kiittää, ja esittää mitä jos -alkuisia kysymyksiä englanniksi. Tämä hetki puhuu minulle siitä, mikä erottaa näitä ihmiskanarialintuja kaivoksissa käytetyistä eläimistä. Näillä kuvitellun yliherkillä ihmiskehoilla on toisensa tukenaan ja paljon keinoja tehdä oloaan paremmaksi myrkyllisessäkin ympäristössä.

Kuvitteellisen häkin hylkääminen

Läpi teoksen minusta tuntuu kuin olisin eläintarhassa. Tanssijat ottavat kontaktia yleisöön uteliaina ja näyttävät nauttivan saamastaan huomiosta. Samalla katsojana minusta tuntuu siltä kuin heidän katsomisessaan olisi jotakin väärää. Ehkä siksi, että liiallinen aistikuormitus aiheuttaa herkille kärsimystä ja sen todistaminen näin herättää minussa empatiaa, jota en voi katsomosta käsin muuttaa toiminnaksi.

Oma asemani katsomossa, turvallisen etäällä kuvitteellisen kuormittuvista kehoista, tuntuu epämukavalta ja saa ajattelemaan esittävän taiteen alan kieroutuneisuutta ylipäätään.

Teoksen loppupuolella tajuan, että ei näitä tanssijoita tarvitse pelastaa tai sääliä, kuten eläintarhojen huonovointisia eläimiä. Tanssijat nimittäin näyttävät sen, mitä teoskuvauksessa kerrotaan esityksen ehdottavan: tulevaisuuden, jossa ihminen selviää, mutta muuttuu radikaalisti – ja tekee sen ihan itse.

Nämä kanarialinnut eivät kuole häkkiinsä, vaan kävelevät omin jaloin pois kuvitellun myrkylliseltä näyttämöltä. Katsoja jää istuimelleen miettimään, mitä tekisi käyttämättömille pussista avatuille kertakäyttökorvatulpilleen.

Alli Mattila