Olen juuri katsonut HBO:n järisyttävää sarjaa Chernobyl, joka koukuttaa ja järkyttää minua syvästi. Jouni Pajavuoren krassit ja viinimarjat toimivat hyvin sen vastapainona – lohtua tarjoten.

Pajavuoren tavassa maalata valoa voi nähdä kaistaleen Albert Edelfeltin perintöä. Pajavuori maalaa puutarhan kasveja, mutta hänen pääaiheensa on kuitenkin valo. Valon maalari saa värit hehkumaan erityisen syvällisesti maalauksissa Punainen viinimarja (2013), Keijunkukka (2014), köynnöskrassien läpikuultavuutta hehkuttavassa teoskaksikossa Apocalyptic I ja II (2017) sekä lapsiaiheisessa Kauniissa maailmassa (2014).

Maksimoitu söpöys

Teoksessa Kaunis maailma yhdistyvät lapsi- ja puutarha-aihe, puutarhan kukkaa tutkimaan syventyneeseen lapseen läikehtii helteisen päivän auringonvalo ihanasti viilentävien puiden lehvästöjen läpi. Pajavuori on maksimoinut maalaukseen kaikki söpöyden idyllisimmät elementit, mikä tuntuu jo vahvalta laskelmoinnilta.

Näyttelyssä on mukana myös muutamia Pajavuoren lapsiaiheisia teoksia. Kuvassa Kaunis maailma vuodelta 2014.

Teos on yhtä aikaa ylitsevuotavan imelä ja toisaalta jollain tavalla vangitseva. Valo ja värienkäyttö synnyttävät elämyksen, jota on vaikea sanoittaa. Suomalaiseen ilmastoon paiskatussa yksilössä se herättää lämpimän kesän kaipuun ja tallettaa häivähdyksen kesää myös pahimpien marraskuun pimeyksien varalle.

Häiriötekijöiden kaipuu

Tällaista taidetta monien on helppo ostaa, koska se keskittyy kauneuteen eikä riko totunnaisuuksien ja sovinnaisuuden rajoja. Oman näkemykseni mukaan taiteen tärkein tehtävä on kuitenkin jonkinlainen odotushorisontin rikkominen, paradigman vaihdos ja uuden näkökulman tuominen johonkin jo aiemmin koettuun.

Kukkamaalauksia olen joskus aiemmin langennut arvioimaan hieman vähättelevään sävyyn. Myöhemmin olen lumoutunut flaamilaisten 1600-luvun taiteilijoiden kukkamaalauksista ja Heikki Marilan ronskista, suorastaan vereslihaisesta tavasta käsitellä juuri flaamilaisen taiteen esikuvia teoksissaan uudelleen. Ilman muuta kukilla on myös iso merkitys inhimillisessä kulttuurissa; niillä ilmaistaan tunteita, niistä haetaan iloa ja lohtua, ja ne toimivat elämän kiertokulun, erotiikan ja jopa pahan symboleina.

Taidehistoriassa pitkän elämän saaneiden kukka-aiheiden parhaimmistossa on useimmiten mukana myös katoavaisuuden elementti. Kyllä sitä Pajavuoreltakin hetkittäin löytyy, ja hyvä niin, sillä sitä tarvitaan tuomaan syvyyttä tällaisiin silmäkarkkiteoksiin. Ilman rosoa, häiriötekijää tai nyrjähdyksiä maalauksista tulee helposti liian siistejä, kiiltokuvamaisia – siis epäuskottavia.

Tällä tavoin epäuskottaviksi koen Pajavuoren uusimpiin lukeutuvat teokset Flores (2019), Punainen III (2018) ja Krassin kukat (2016). Niitä leimaa ainakin osittain juuri tuo mainitsemani kiiltokuvamaisuus, josta saan sokeriähkyn.

Jouni Pajavuoren Krassin kukat (2016) keskittyy kukan terälehtien ja valon suhteeseen.

Uuden tyylin kokeiluja

Valkoinen ruusu I ja II (2019) pyristelevät jo irti siloposkisuudesta. Taustat ovat hyvin tummanpuhuvia, varjot tuubimustan mustia, vastapainona kermavaahtomaisen valkoiset, häpeämättömän kukoistavina pursuilevat ruusut. Ruusujen ja taustan välillä soi riitasointu, ne eivät tue toisiaan.

Tausta on synkkä ja jopa aggressiivinen, mustasta puuttuvat värin häiveet, täydessä kukassaan ryöppyävät valkoiset ruusut ovat läpitunkevan ihannoituja. Ehkä tässä on idullaan Pajavuoren uusi suunta, mutta kolorismin eli värisointujen suhteen kompassi on näissä teoksissa vielä sekaisin.

Puutarhan ja kukkien tärkeys

Teoksessa Daalia (2016) on jo häivähdys kaipaamaani katoavaisuuden tunnustamista; kukoistuksessa on mukana pieni kuihtumisen elementti, joka tekee maalauksesta kiinnostavan, samalla korostaen elinvoiman arvoa. Jäätynyt daalia (2014) puolestaan on jo silkkaa kuolemaa, hyvin maalattu sekin.

Näyttelyn taustatiedoissa Pajavuori kertoo, että kasvattaa itse krassit, joita maalaa. Krasseja sisältävä Nasturtium-sarja saavuttaakin suurinta syvyyttä näyttelyssä, ja taiteilija toteaa tämän sarjan olevan itselleen läheisin.

Jouni Pajavuoren maalaukset Daalia (ylempänä, 2016) ja Jäätynyt daalia (2014) muodostavat toisiinsa reagoivan kaksikon.

Pajavuoren teoksia miettiessäni mieleeni nousee keväällä 2013 Työväenmuseo Werstaalla nähty kansainvälisen romanitaiteen näyttely, ja sieltä erityisesti unkarilaisen Márta Badan värikylläiset, hänen lapsuutensa kukoistavia puutarhoja kuvaavat maalaukset. Márta sanoi suurin piirtein näin: ”Nykyään ihmiset ovat sisältä särkyneitä. Minä haluan kuvata aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin”, kiteyttäen samalla työskentelynsä lähtökohdan.

Tässä koskettavassa ajatuksessa on viisautta ja voimaa, joka selittänee, miksi me tarvitsemme tulevaisuudessa yhä edelleen myös Jouni Pajavuoren kaltaisia taiteilijoita. 

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

Jouni Pajavuori: Flores. Keskus Galleria, Kyttälänkatu 11, Tampere, 31.5. saakka ma–ke ja pe 11–17, to 11–18 ja la 11–15.