Miles Davisin Bitches Brew purkitettiin kolmena elokuun päivänä Woodstock-festivaalien jälkimainingeissa vuonna 1969

1

Harrastin teini-ikäisenä parin vuoden ajan maalaamista. Rakensin koulun puukäsitöissä suuren maalaustelineen, jotta saatoin maalata suuria öljyväritöitä kerrostaloasuntomme nurkassa. Muistoissa maalausaika oli kaksi vuotta kestänyt kirkas kevät, jonka mentyä heitin pensselit santaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. En kuitenkaan kovin syvälle, sillä sieltä ne löytyivät nyt koronakeväänä.

Maalaamisessa on parhaimmillaan reipas tekemisen meininki ja se on paljon hauskempaa kuin kirjoittaminen. Rakastan kaikkea maalaamiseen liittyvää puuhastelua – kankaiden ja vanerilevyjen pohjustamista, kehysten sahaamista, maaleilla läträämistä – ja ennen kaikkea sitä, että voin maalata ihan mitä sattuu ihan miten sattuu. Mitään teknistä tai teoreettista osaamista en koskaan tullut hankkineeksi, joten katson oikeudekseni tehdä juuri niin huonoja kuvia kuin haluan. On yhä hupaisaa tehdä ankaria materiaalikokeiluja hiekalla ja Eri-Keeperillä, mutta sen verran olen ehkä vanhentunut ja viisastunut, etten enää tehtaile suuria maalauksia pienessä kissataloudessa. Öljyväritkin olen käytännön syistä vaihtanut vesiliukoisiin akryyliväreihin.

2

Maalaaminen tahtoo muiden päiväntäytteiden takia mennä yötöiksi, jolloin on samalla mukava kuunnella musiikkia. Mainio yölevy on Miles Davisin Bitches Brew, jota tuli kuunneltua ahkerasti jo nuoruusvuosina. Näillä kuuntelumäärillä levyn luulisi jo kuluneen puhki, mutta niin rikas kokonaisuus se on, että aina sieltä löytyy uutta ja innostavaa, etenkin kuulokkeilla kuunneltuna.

Bitches Brew purkitettiin kolmena elokuun päivänä Woodstock-festivaalien jälkimainingeissa vuonna 1969. Suurelta osin äänitystilanteessa improvisoidut kappaleet muodostuivat oikeastaan vasta editointipöydällä, jossa useita eri ottoja leikkailtiin ja liimailtiin yhteen uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Tekotapa oli kummallinen, samoin kokoonpano: levyllä soittaa samanaikaisesti kaksi rumpalia ja basistia ja sähköpianoja on peräti kolme.

Kun Miles kähisee muusikoilleen, että “Keep it like that, keep it tight”, kuvittelen hänen ohjeistavan minua maalaushommissa. Ihana levy!

3

Korona-aika on estänyt pääsyn museoihin ja taidenäyttelyihin, joten olen tuijotellut tuntikaupalla taidedokumentteja Yle Areenasta, Netflixistä ja Youtubesta. Monet niistä ovat tavallaan aika surullisia kuvauksia pakkomielteisistä kusipäistä, jotka viettävät lyhyen tai pitkän elämänsä monomaanisesti omia töitään tuijotellen, eivätkä paljon muuta näekään, ja aiheuttavat työ- ja muilla riippuvuuksillaan tarpeetonta mielipahaa ja kärsimystä läheisilleen. Toisaalta dokkarit ovat myös iloisia ja elämänuskoisia kuvauksia antoisasta ja merkityksellisestä työnteosta ja uteliaasta lapsenmielestä, jonka voi säilyttää läpi elämän.

Erityisesti on puhutellut Cobra-ryhmän jäsenten edesottamukset, ja viimeksi katsoin Youtubesta tanskalaistaiteilija Carl-Henning Pedersenin (1913–2007) riemukasta maalaamista.

4

Cobra-ryhmän lisäksi olen ollut viime aikoina kiinnostunut Jean Dubuffet’n (1901–1985) tuotannosta. Dubuffet aloitti taideopinnot hyvin nuorena, mutta pettyi, jätti koulut kesken ja luopui maalaamisesta kokonaan pitkiksi ajoiksi. Saman tempun hän teki vielä toistamiseen myöhemmin ja toimi menestyksekkäästi perheensä viinibisneksissä, kunnes palasi vuonna 1943 lopullisesti pensseleiden pariin ja aloitti varsinaisen taiteilijanuransa päälle nelikymppisenä. Pitkän uransa aikana hän ehti muuttaa suuntaa ja yllättää yleisönsä lukuisia kertoja. Dubuffet etsi ja kokeili jatkuvasti uutta ja loi tilaa taiteelle, joka voi olla samanaikaisesti villiä ja sivistynyttä ja järkyttävää ja kaunista ja vaikka mitä.

5

Kerrotaan, että kun amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin suuri nimi Jackson Pollock (1912–1956) lahjoitti Dubuffetillle maalauksensa, kiitti tämä kohteliaasti, mutta lahjoitti arvokkaan teoksen pian eteen päin. Dubuffet ei ollut kiinnostunut arvotaiteesta, mutta keräsi intohimoisesti outsider-taiteilijoiden töitä ja perusti niistä valtavan Art brut -kokoelman. Dubuffet nimitti Art brutiksi eli raakataiteeksi muun muassa psyykkisesti sairaiden, vankien ja lasten tekemää taidetta, jossa hän arvosti tuoretta, raakaa ja konventioista vapaata ilmaisua.

Art brut -taiteilijoista minua on erityisesti puhutellut Aloïse Corbazin (1886–1964) taide. Aloïse oli sveitsiläinen opettaja, joka sairastui myöhemmällä iällään psyykkisesti. Lausannen psykiatrisessa sairaalassa hän piirsi ja maalasi tuhansia töitä, joihin rakensi oman kuvitteellisen ja rikkaan maailmansa, jossa käsitteli muun muassa uskonnon ja seksuaalisuuden ongelmallista suhdetta. Aloïsen upeat ja värikkäät työt ovat täynnä tapahtumista, rikasta kerrontaa ja mielikuvituksellisia kuva-aiheita, jotka hämmentävät omituisella teatraalisuudellaan.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua