Tässä sarjassa Ville Pirinen lukee kirjahyllystään löytyviä sarjakuvia ja sössöttää lukukokemuksistaan. Kirjoitukset sisältävät juonipaljastuksia ja muita epäolennaisia havaintoja teoksista. Kirjoitukset eivät yritä olla kritiikkejä, ja niiden esseistiikaksi luokitteleminen lienee turhan uskaliasta. File under: sekava subjektiivinen sepustelu.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Hans Nissenin sarjakuvajulkaisusta Sokea piste (Hans Nissen, 2017)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
1990-luvun puolivälin tienoilta saakka komeita sarjakuvia ja kuvituksia hitaaseen tahtiin tehnyt Hans Nissen tunnetaan myös laadukkaan nykysarjakuvan julkaisijana. Esimerkiksi Matti Hagelbergin, Hanneriina Moisseisen, Joonas Rinta-Kannon, Marko Turusen, Karri Laitisen ja Olivier Schrauwenin teoksia on saatettu päivänvaloon viimeisen päälle mietittyinä laitoksina Nissenin kustantamojen avulla.
Tekijän omia töitä yhdistää taidokas visualismi ja viime pilkkuun saakka harkitulta näyttävä tussausjälki. Pelkistetyimmilläänkin Nissenin piirros on tappavan tarkkaa käsityötä.
Sokea piste on jonkinlainen antiteesi näyttävälle tussipiirtämiselle, mutta samalla äärimmilleen hiottua visuaalista ilmaisua. Minimalistisesta julkaisusta on vaikea sanoa mitään konkreettista paljastamatta tarinan tärkeimpiä käänteitä. Vakavasti spoilereille allergiset älkööt vaivautuko lukemaan artikkelia pidemmälle.
Painotuotteena Sokea piste on pieni ja kevyt.
Teos on ohut, hieman A5-kokoa pienempi ja läpikuultavien kansipapereidensa ansiosta täysin painottomalta vaikuttava nidottu lipare. Kansi ei kerro sisällöstä juuri mitään ja toisaalta kaiken. Ruutupaperista mustataan ruutuja. Kannessa mustattuina ovat jutun nimi ja epäesittävä ruutugeometrinen alue. Yleisfiilis on vaalean harmahtava.
Okei. Sokea piste ei hae huomiota räväkällä visuaalisella ilottelulla.
Läpikuultavia sivuja on kansilehden lisäksi kaksi, ja niillä epäesittävä musta alue kasvaa ja vaihtaa muotoaan. Seuraava askel näkyy aina epäselvästi edeltävän läpi. Tämä yksinkertainen näköhavaintoon liittyvä huomio muuttuu merkitykselliseksi varsinaisen tarinan alkaessa.
Näppärä paperin läpikuultavuuteen perustava visuaalinen systeemi.
Juttu on erittäin tiivis lyhytnovelli. Läheltä ensimmäisen kertovan sivun keskikohtaa on mustattu yksi ainoa ruutu. Sivun alareunaan ladottu teksti toteaa: ”Nuhjuinen ruutuvihko keittiön maustekaapissa.”
Seuraavalla sivulla vihkoa ja sen löytöpaikkaa kuvaillaan hieman tarkemmin ja paljastetaan vihkon luonne. Kyseessä ovat kertojan äidin viimeiset muistiinpanot. Tästä eteenpäin, kokonaisuudessaan vain 16 sivun tai sivunkokoisen ruudun mitassa lukijalle selvennetään sekä mustatun ruutuvihkon mysteeri että huomattavan surullinen, yksityinen perhetarina. Sivu sivulta kasvava sotkettujen ruutujen möntti viittaa äidin muistiinpanoihin hitaasti mutta alati pahenevasta, muilta salatusta näkövammasta. Pieni sokea piste näkökentän keskellä laajenee laajenemistaan. Kun lääkäriin viimein hakeudutaan, on lääketiede neuvoton.
Sivujen alalaidassa kulkeva proosateksti pysyy ytimekkäänä ja toteavana. Sanoja säästellään maksimaalisten tehojen saavuttamiseksi. Noin puolessa välissä lärpäkettä, siinä vaiheessa kun ruutuvihkon sivusta noin kymmenesosa on mustan peitossa, olennainen käänne tiivistetään viiteen sanaan: ”Äiti kuoli kahdeksan vuotta sitten.”
Harvinaisen simppeli sarjakuvasivu.
Useimmilla sivuilla tarvitaan muutama tiukka virke, tai joitakin rivejä lauseita. Teksti maalaa poikkeuksetta tarkkoja kuvia. Tyhjä jaloviinapullo pyyhityllä keittiön pöydällä. Äiti etupihalla rappusten viereen tuupertuneena. Tyhjiä, piiloteltuja kanistereita, jotka ovat sisältäneet lasinpesunesteitä ja muita alkoholipitoisia, autonhuoltoon liittyviä aineita. Isä pelaamassa yläkerrassa pasianssia tietokoneellaan. Äiti öisellä tupakalla liesituulettimen alla täyttämässä vihkoaan. Savuke etu- ja keskisormen välissä, käsi nyrkissä. Arabian kahvikuppi tuhkiksena, tumppeja tummanruskeassa vedessä. Äiti täyttämässä mainoskynällä vihkonsa ruutuja.
Puhutaan vähän, mutta asiaa.
Tarinan kuvakerronta koostuu ainoastaan äidin ruutuvihosta. Lukijalle ei selitetä tarinan mahdollista omakohtaisuutta tai tosipohjaa, mutta välitetään tehokkaasti tunne siitä, että kuvat ovat juuri nämä äidin merkilliset muistiinpanot. Kömpelyydessään kiistattoman tehokas dokumentaatio sokeutumisesta. Ehkä ja luultavasti lasinpesunesteholismista johtuneesta sokeutumisesta. ”Äitini salainen, surullinen arki”, kuuluu yhden sivun teksti kokonaisuudessaan. Tässä vaiheessa mustuus peittää vähintään kolmasosan sivun pinta-alasta. Omakohtaisuuden ja toden tuntu on vahva.
Pimeys valtaa tilaa.
Sokea piste ei viihdytä lukijaa, vaan paukuttaa vakavaksi vetävän arkitragediansa vastaansanomattomasti lukijan kaaliin. Sokea piste ei myöskään nyhdä tunnereaktiota lukijasta liioittelemalla tai vääntämällä jotain erityistä emotionaalista puukkoa avatussa kyynelkanavassa. Se vain toteaa lyhyissä teksteissään ja abstrakteissa kuvissaan. Novellin viimeinen lause kuuluu ”Mustia ruutuja on aina enemmän ja valkoisia vähemmän.”
Ulkoisesti vähäpätöinen, mutta sisällöltään valtaisa painotuote siis jättää käyttämättä yhden sarjakuvataiteen leimallisimmista ja itsestäänselvimmistä keinoista, tarinan kuljettamisen tapahtumia esittävin piirroksin. Kuvan ja tekstin välisellä ristiriidalla pelaavia tarinoita toki löytyy maailmasta vaikka kuinka, ja päällekkäisten/vastakkaisten tarinoiden avaaminen kuvassa ja tekstissä on kerrontateknistä peruskauraa, mutta ”kuvattomaan” kerrontaan pohjaavat sarjakuvat ovat harvinaisia.
Nissenin suuri pieni novelli toimisi varmasti myös pelkkänä tekstinä, mutta ilman ruutuvihkokuvitusta, osana jotain kirjallista kokoelmaa, sen suurin taikatemppu jäisi tekemättä.
Omat aivoni ristivalottavat tätä vihkoa jotenkin näin: Teksti luo ensin selkeän mielikuvan: autonhuoltoalkoholijemma kellarin komerossa. Kuvitus länttää mielikuvan päälle sokean pläntin, ja mielikuva mustenee ja muuttuu epätarkaksi. Yhteenlaskettu lopputulos aivojen tarinoita hahmottavissa osissa on ainutlaatuinen yhdistelmä kirjallisuuden ja sarjakuvan parhaita trikkejä.
Tekstiä lukiessa saa itse muodostaa mielikuvansa, syy miksi esimerkiksi kauhukirjojen hirviöt menevät lähes poikkeuksetta pilalle, kun ne näkee jonkun muun visualisoimina elokuvaversioina. Sarjakuva taas yhdistää mitkä tahansa vierekkäin asetetut graafiset elementit jatkumoksi, tässä tapauksessa mustatut ruudut ohuen omakustanteen sivuilla. Sokean pisteen tapauksessa lukijan aivot ovat vastuussa koko paskan lopullisesta kasaamisesta yhtenäiseksi kokemukseksi. Kokemus on voimakas. Jutun rakennuspalikat ovat näkemyksellä tuotettuja.
Tarinan päätyttyä läpikuultavat kansisivut feidaavat sokean pisteen pois näkyvistä. Smooth!
Yksityinen tarina kerää painoarvoa myös julkaisuformaatillaan. 16-sivuista poikkeustapausta on vaikea kuvitella esimerkiksi kokoelmakirjan osaksi. Läpikuultavat kansipaperit, fyysinen tunne siitä että pitelee käsissään maustekaapista löytynyttä apeaa vihkosta ja melankolinen värittömyys ovat kaikki onnistuneita muodollisia jatkeita sisällölle. Tämän tarinan ei kuulu koreilla kovilla kansilla tai kultafolioinnilla. Viesti välittyy vähällä.
Vaikka kitaraninjamaster Yngwie Malmsteen kuinka väittäisi toista, joskus less is more. Aina ei tarvitse tuutata totalitaristisella äänenpaineella, kuten dronehevivelhojengi Sunn O))). Ainakin tämän pakahduttavan kopiolipareen kohdalla homma menee niin, että minimum volume yields maximum results.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
