Cristina Brancon silkkiä ja kultaa loistava ääni ja vahva läsnäolo täyttivät Tampere-talon Pienen salin

Cristina Branco Tampere-talon Pienessä salissa 20.5.2019

Tampere-talon Pienessä salissa on kevään mittaan kuultu kiinnostavia konsertteja. Vuoden alussa koettiin hyviä hetkiä Sointi Jazz Orchestran seurassa, kun Juhani Aaltonen ja huikeista nuorista muusikoista koostuva orkesteri juhlistivat marraskuussa 2018 julkaistua Saarnaaja-albumia. Kylässä Kaija Saariaho -tapahtuman tiimoilta puolestaan käynnistyi syksyllä jatkuva 12 kantaesitystä pianolle -konserttisarja, jossa pianisti Ville Hautakangas esittää pirkanmaalaisten säveltäjien uusinta musiikkia. Maaliskuussa kuultiin myös Martin Alvaradon ja Nuevo Quinteto Otra Vezin komea levynjulkistuskonsertti Estrellas sobre el mar.

Tyylikästä ohjelmalinjaa jatkoi maanantainen Cristina Brancon konsertti, joka yleisön onneksi oli jouduttu siirtämään Isosta salista pieneen. Pienen salin akustiikka ja äänentoisto toimivat musiikin kannalta oivallisesti ja esiintyjät olivat sopivan lähellä yleisöä, joten konsertin tunnelma oli lämmin ja intiimi.

Branco on fadolaulajana epäperinteinen ja yllätyksellinen. Nuorena hän haaveili jazz-laulajan urasta, mutta heittäytyi sittemmin kotimaansa Portugalin ”kansallismusiikin” kiemuroihin. Jazzillisuus jäi äänenkäyttöön ja olemukseen, ja laulajattaren persoonallista fadoa värittävät myös tangon tehot ja poppi. Epäperinteinen on myös Cristina Brancon tyyli: kun fadolaulajattaret yleensä pukeutuvat kohtalokkaasti mustaan, Branco lennähti Pienen salin lavalle haalariasuisena. Facebook-sivunsa kansikuvassa hän puolestaan poseeraa T-paidassa, jossa lukee Simone de Beauvoir -lainaus: ”On ne naît pas femme, on le devient.” (Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan.)

Brancon läsnäolo lavalla on sataprosenttista ja vangitsevaa. Hänen pakottomasti ja notkeasti loistavassa äänessään on silkkiä ja kultaa, valoa ja voimaa, ja se taipuu myös siroihin kuvioihin ja herkkiin sävyihin. Diivan elkeitä Branco ei tarjoile, vaan hänen esiintymisensä on luontevan tyylikästä.

Perinteinen fado kuuluu Brancon lauluissa usein taustana, josta ponnistetaan. Laulun syvien sävyjen ja säestyksen kepeyden yhdistävä Eu toi luontevasti kääntyvine tunnelmineen ja taitteineen kuuluville haikeuden ja kauneuden, surumielisyyden ja onnen, vastakohtien kirjon.

Não há só tangos em Paris puolestaan eteni aksentoidusti ja melkein äksyn energisesti. Konsertin päättänyt tunteita tulvillaan pulpunnut Saber aqui estar alkoi balladinomaisesti, mutta sen kepeänä jatkunut poljento sai Brancon pomppimaan tasakäpälää lähes koko kappaleen ajan.

Rikkeetöntä, kunnianhimoista ja mielikuvituksekasta oli myös säestävän yhtyeen työskentely. Kuultiin Bernardo Couton vimmaista kitarointia, Bernardo Moreiran ketterää bassotaituruutta ja Luis Figueiredon vivahteikasta ja rajatonta pianismia. Brancon tapaan myös soittajilla oli uskallusta heittäytyä lennokkuuteen ja leikillisyyteen. Usein pieniksi näytelmiksi kasvaneiden kappaleiden sovitukset olivat monikerroksisia ja täynnä viehkoja yksityiskohtia sekä tiukkaa monirytmisyyttä, ja niihin mahtui myös alkukantaista karheutta.

Kikka Holmberg