Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sami Nissinen ylistää Einojuhani Rautavaaraa ja edesmennyttä Select-musiikkilehteä.
1
Luin teininä innokkaasti englantilaista Select-lehteä. Se ei ollut brittiläisistä populaarimusiikkilehdistä ehkä asiantuntevin ja perusteellisin, mutta hienoine kuvineen ja mukana tulevine cd-levyineen jostain syystä kaikkein vetoavin. Lehdessä esiteltiin cooleimmat ajan ilmiöt, musiikit, kampaukset ja tekstiilit. Lehtien sivuilta välittynyt meininki tuntui jopa liian hyvältä ollakseen totta. Internet yllätti minut jälleen, kun löysin hiljattain sivuston, jolle on skannattu Select-lehden kaikki numerot heinäkuusta 1990 aina tammikuuhun 2001 asti. Sivusto tarjoaa meille 1990-luvulla nuoruutensa eläneille musafaneille ja myös nuoremmille retroilijoille loputonta riemua aikamatkailun merkeissä. Kuinka mukavaa on lukea ne lehden numerot, jotka itseltä jäi hankkimatta, tai oman suosikkibändinsä levyarvostelut oikeassa kontekstissa. Samalla Selectscans on muistutus rock- ja poplehdistön kulta-ajasta, jolloin printti oli kingi.
2
Kiinnostuin Einojuhani Rautavaaran musiikista vaivihkaa muutama vuosi sitten. Olisi helppoa kuvitella, että tämä tapahtui säveltäjän kuoleman aikaan, mutta tietoisuus ”suurimmasta suomalaisesta säveltäjästä Sibeliuksen jälkeen” oli kylvetty minuun jo aikaisemmin musiikkitiedon tunneilla. Se saattoi olla logaritmi, joka tuuppasi tietoisuuteeni Rautavaaran Fantasian, ja olin välittömästi myyty. Siitä lähtien Rautavaara on ollut viikottain soittolistallani. Erityisesti olen mieltynyt Rautavaaran loppuaikojen tuotantoon, joka jättää ilmaisuvoimassaan monet sinemaatisen klasarin tähtinimet varjoonsa. Viime viikolla löysin Tampereen Lukulaarista Pekka Hakon kirjoittaman Rautavaara-elämäkerran Unien lahja. Sitä lukiessa käy ilmi, että taiteilijan vaiherikas elämä oli yhtä värikästä kuin hänen musiikkinsa. Ja olisihan se pitänyt tietää: Rautavaaran suosikkisäveltäjä oli Debussy!
3
Galleria Rankassa Helsingissä avautui 10. toukokuuta näyttely BYROKRATIA, jonka taustalla on ”ajatus ilmaista vallan käytön mielivaltaisuus ja sen arvaamattomat seuraukset”. Näyttelyssä on mukana noin 50 taiteilijaa ja useiden taiteilijoiden yhteisteoksia. Taiteilijat edustavat erilaisia näkökulmia byrokratian ilmentymään ja sen seurauksiin yhteiskunnassamme. Pirkanmaata ja Tamperetta edustaa muun muassa Matti Kalkamo kalmankatkuisilla töillään. Helsinkiläisten Päivi Häkkisen ja Tellervo Viitaniemen aina kasvoiltaankin asti harmaantunut byrokraatti ottaa näyttelyn vieraat vastaan kylmäkiskoisesti ja vaatii täyttämään lomakkeen, jonka kysymykset johdattavat kävijän suoraan vittumaisten asioiden äärelle. Toisin sanoen esillä on rohkeaa ja kuviakumartamatonta nykytaidetta, jonka poliittista viestiä ei ole peitelty.
4
Ilolla täytyy tervehtiä uutta hattumuotia. Tai siis paremminkin vanhaa hattumuotia, joka on palannut katukuvaan. Sata vuotta sitten suositut trilby- ja fedora-hatut ovat palanneet framille, ja ihan nuorilla kölveilläkin näkee tällaista klassista päähinemuotia yllään. Muodit kulkevat sykleissä, ja uskaltaisin veikata, että hattumuoti on parta- ja viiksimuotien tapaan vähemmän altis vaihtelulle kuin vaikkapa farkun lahkeiden leveys, joka muuttuu 20 vuoden välein. Hattujen sykli on harvempi ja pidempi. Todellinen hattukonossööri valitsee kupolinsa ylle pork pie hatin tai bowlerin. Vai onko lätsä sittenkin sinun juttusi? Hatun omistajan täytyy vain vielä opetella sopivan arvokas askel ja käytös hattua varten.
5
Alkaneella viikolla julkaistaan yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtyeen Sebadohin kymmenes studiolevy Act Surprised. Dinosaur Jr. -yhtyeen basistina kenties parheiten tunnetun Lou Barlow’n makuuhuoneäänityksinä alkanut projekti kasvoi todelliseen loistoonsa 1990-luvulla – 2000-luvulla yhtye on julkaissut vain kaksi albumia. Minulle Sebadoh on jopa mainittua dinosaurustakin suurempi. Surumielisten folk-biisien, punkrockin ja likimain täydellisen pörinän liitto vaikuttaa ennakkosinglejen valossa säilyttäneen tenhonsa. Näistä etenkin Celebrate the Void on amerikkalaisen kitaraindien hyveitä ovelasti viljelevä pieni mestariteos. En välttämättä odota levyltä musiikillista tajunnanräjäytystä, vaan läpeensä nostalgista teinitrippiä, suloista angstia ja aseistariisuvaa regressiota.
Sami Nissinen
