Pieni punainen luotaa taistolaisuuden varjoon jäänyttä 1960–70-lukujen maolaista liikettä Suomessa

Maon kulttuurivallankumous ja Vietnamin sodan vastustaminen yhdistyivät mielenosoituksissa. Kuva: Illume.

1960–70-lukujen poliittinen radikalismi Suomessa paikannetaan yleensä SKP:n taistolaissiipeen, jonne opiskelijat ja kulttuuriväki suurin joukoin rantautuivat. Pieni sitkeä porukka näki kuitenkin maolaisuuden kiinnostavampana vaihtoehtona. Jouko Aaltonen luotaa dokumenttielokuvassaan Pieni punainen tämän suuntauksen historiaa. (Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa.)

Dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltonen on aiemminkin kuvannut 1960–70-lukujen aatehistoriaa tuotannossaan, etenkin ajalle keskeisen laululiikkeen kuvauksella Kenen joukoissa seisot (2006). Pieni punainen osoittaa, että aikakaudelta löytyy perkaamattomia, uusia tarinoita.

Elokuva rakentuu Suomen maolaisen liikkeen keskeisten ihmisten haastatteluille, mukaan luettuna postuumisti edesmenneen liikkeen johtohahmon Matti Puolakan (1947–2018) haastatteluille. Niiden lomaan leikataan valokuvia ja 8 mm:n kotifilmiä liikkeen toiminnasta, uutisklippejä aikakaudelta maailmalta, Suomesta ja Kiinan kulttuurivallankumouksen pyörteistä. Liikkeen ihanteita kuvaavat pätkät kulttuurivallankumouksen aikaisista mallioopperoista ja poliittisista julisteista, joissa sotilaat ja talonpojat käyvät taistoon punalippua heiluttaen.

Maolaisliikkeen veteraanit muistelevat aikakautta. Nuorison radikalisoituminen alkoi joillekin yleisen kansainvälisen nuorisoliikehdinnän kautta, johon kuuluivat Beatlesin ja Renegadesin musiikki ja silloisen tiukan tanssilupakäytännön rikkominen. Ylioppilaslehti ja Ylioppilasteatteri keräsivät uusista ideoista kiinnostunutta. Miltei joka koululaisella oli Teiniliiton jäsenkortti, jolla pääsi Teiniliiton bileisiin.

Uutisissa nähtiin joka ilta, miten Yhdysvallat pommitti Vietnamia, ja sodanvastaisia mielenosoituksia alettiin pitää ympäri maailmaa. Joku, kuten Olli Santavuori liittyi porukkaan osin sukupolvikapinana luutnantti-isäänsä vastaan. Filosofian opiskelijasta tuli ensin ateisti, sitten pasifisti ja sitten marxisti, kuten yksi haastateltu muistelee.

​

Vuonna 1967 perustettiin Helsinkiin Marxilais-leninistinen ryhmä, joita alkoi ilmaantua ympäri Suomea. Niille perustettiin yhteiselimeksi MLR, Marxilais-leninistiset ryhmät, joissa opiskeltiin marxismin dialektiikkaa. Alkupuolella ei näytä olleen selvää pesäjakoa Neuvostoliiton ja Kiinan ideologien kannattajien välillä, mutta elokuussa 1968 tapahtunut Neuvostoliiton joukkojen tunkeutuminen Prahaan järkytti monia ja jakoi suomalaiset kommunistit kahteen leiriin. Taistolaisryhmät eivät maolaisille puheenvuoroa antaneet ja Akateeminen Sosialistiseura pysyi dogmaattisesti Moskovan linjalla.

Kulttuurityöntekijöiden liitossa Matti Rossi ja kumppanit vahtasivat muiden oikeaoppisuutta. Maolaisten keskuudessa Neuvostoliiton ideologia nähtiin muutenkin jähmettyneenä ja Kiinan Kulttuurivallankumouksen dynamiikka houkutteli. Pieniä punaisia kirjoja alettiin tavailla. ”Nuoriso maailma on teidän…” tuli tutuksi kohdaksi kirjasta.

Liikkeen selkeäksi johtajaksi nousi Matti Puolakka, jota sekä ihailtiin, mutta jota useampi piti jälkiviisaana dogmaattisena. Puolakka vaikuttaa olleen karismaattinen johtaja, joka oli jo 12-vuotiaana pikku pioneerina vakaumuksellinen kommunisti.

Opintopiirien lisäksi maolaisilla oli omia julkaisuja. Punakaarti-lehti teki kauppansa lauantaisin Alkojen edessä. Monelle liikkeestä tuli elämäntapa ja muu elämä ja rahatkin saatettiin laittaa liikkeen hyväksi. Innostusta haettiin Kiinan matkalta, jossa osa järkyttyi maan takapajuisuudesta ja köyhyydestä.

SUPOkin kiinnostui aseelliseen vallankumoukseen uskovasta liikkeestä, ja sen sisällä väitettiin olleen SUPOn myyrä. Huumorintajua porukassa vaikuttaa SUPOlle tehdyistä poikamaisista jäynistä päätellen olleen taistolaistovereitaan enemmän. 1970-luvulla noin 60–70 liikkeen jäsentä perusti Laukaaseen kommuunin, joka kesti keväästä myöhäissyksyn räntäsateisiin, kunnes tottumattomuus ja tietämättömyys maataloustöistä lopetti kokeilun.

1970-luvun hiipumisen ajalta leikkauspisteitä olivat 1976 Maon kuolema ja kommuuni-yrittelyn epäonnistuminen. Lahkolaisuudelle tyypillinen oikeaoppisuuden vaatimus Puolakan linjan noudattamisesta ajoi osan jäsenistä pois liikkeestä, joka oli alun perin osin syntynyt taistolaisuuden kritiikistä.

Kun dokumentissa mainitaan maolaisten perustamasta Suomi-Kambodzha-seurasta, jäi itseäni kiinnostamaan vaikuttivatko myös paljastukset Punakhmerien hirmuhallinnosta vuosina 1975–79 porukan moraaliseen haluun jatkaa liikkeessä. Joillekin eroaminen ryhmistä oli psykologisesti vastaava kokemus kuin uskonnollisesta lahkosta eroaminen. Osa jäsenistä siirtyi ympäristöliikkeeseen.

Jotain on silti jäänyt: dokumentissa keskeisesti esiintyvä Kyösti Mankamo kulkee edelleen vihreä Mao-lippis päässään.

Pieni punainen katsottavissa Yle Areenassa. Elokuvan esitetään Yle TV1:n Dokumenttiprojektissa to 7.5. klo 19 ja su 10.5. klo 12.10.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua