Simppeliä punkia ja uuden aallon rockia – Sur-rur, Puhelinseksi ja Nykyaika Tampereen Telakalla

15.03.2020
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Konserttiarvostelu: Tampereen Telakalla saatiin hetkeksi Nykyajan, Puhelinseksin ja Sur-rurin suomaa helpotusta koronaviruksen ahdistavaan kurimukseen.

Nykyaika, Puhelinseksi ja Sur-rur Tampereen Telakalla 13.3.2020.

Tätä kirjoittaessani kello on lähempänä lauantaiaamua kuin perjantai-iltaa. Nukkumaan ei voi käydä. Kissan kanssa on käyty keskustelu illan tapahtumista. On tarve kuunnella Puhelinseksi-yhtyeen tuotantoa hieman liian lujalla. Tekee mieli sulkea silmät ja vain kuunnella. On kuitenkin tullut luvattua kirjoittaa arvostelu keikasta, joten on myös aseteltava illan kokemuksista sanoja järjestykseen tekstinkäsittelyohjelmalla.

* *

Loppuunmyydyllä Telakalla perjantain bändiputken aloitti Nykyaika-ryhmä, joka tunnetaan parhaiten Tehosekoitin-yhtyeen Otto Grundströmin keulakuvittamana joukkiona. Bändi ammensi pitkälti 1970-luvun musiikista. Marc Bolanin henki leijaili hetken Telakan yllä.

Nykyajan ehkä paras kappale, Lomakeskushelvetti, kuultiin jo keikan toisena kappaleena. Farfisa-urku ujelsi ilahduttavasti. Myös toinen yhtyeen mieleenpainuvimmista kappaleista, Helena, kuultiin setin alkupuolella. Uuden aallon estetiikka lämmitti mieltä yhtä paljon kuin tujaus lämpimän ruskeaa juomaa ruumista.

Setin puolivälin jälkeen Grundström tarttui kakkoskitaraan yhden 1970-luvun purkkaa ja Bolania a-osassaan henkineen kappaleen ajaksi. Setin toiseksi viimeisessä kappaleessa Suuri musta ilahdutti a-osan krautrockiin kallellaan oleva komppi. Viisu kulki hienosti ja onkin yksi yhtyeen muusta tuotannosta erottuvimpia, myös parhaita.

Kokonaisuutena Nykyajan keikka kuitenkin näyttäytyi lopulta varsin mitäänsanomattomana kakkosdivisioonan retrorokkina, mitä sen levytetty tuotantokin pääosin edustaa. Soitosta ehkä mieleenpainuvinta oli yhtyeen rumpalin parhaimmillaan kekseliäs ilmaisu varsin minimalistisen patteriston takana. Kitaroinnissa soivat paikoin 1990-luvun pop-vaikutteet. Vaikka Nykyaika soitti varsin hyvin yhteen, jäi keikka lopulta hieman tasapaksuksi enimmäkseen melko keskinkertaisine kappaleineen.

* *

Lyhyen tauon jälkeen Puhelinseksi saapasteli lavalle. Keikalla oli peruskvartetti lainarumpalilla. Helmikuussa ilmestyneellä Sydänkohtaus tanssilattialla -albumilla (lue arvio tästä) kuultuja urkuja ei ollut mukana, mutta ilmankin pärjättiin.

Keikka kuten levykin lähti käyntiin kappaleella Sydänkohtaus tanssilattialla, joka rullasi jopa paremmin kuin levyllä. Albumin kappalejärjestystä noudatettiin. Kuultiin Buutsipäivä, Muista se hetki ja Jos ei jaksakaan loppuun. Levyn ensimmäinen puolisko soitettiin siis yksintein alusta loppuun.

”Ja vaikka kuinka juoksisin / aika loppuu kuitenkin / ja kun viime päivinä / on alkanut hiljalleen tuntua siltä / en pääse mihinkään”
(Jos ei jaksakaan loppuun)

Ei lisättävää.

Ymmärsin olevani todistamassa erästä maamme tämän hetken parhaista live-yhtyeistä. Ei tietenkään niin, että teknisen taituruuden osoittaminen olisi hiottu terävimpään huippuunsa. Jos jokin nuotti ei osu juuri kohdalleen, se ei ole olennaista. Tämä on rokkenrollia, se on.

Puhelinseksin kappaleet edustavat ”katu-uskottavaa”, neljänkymmenen vuoden takaisten bändien hengessä soitettua uuden aallon rokkia stemmalauluilla ja erittäin tarttuvilla, mukana hoilattavilla kertosäkeillä. Kaikki on kohdallaan. Kun ryhmä myös vaikuttaa nauttivan esiintymisestään, on sitä ilo päästä todistamaan.

Uuden albuminsa a-puolen kappaleiden jälkeen Puhelinseksi soitti pari vanhempaa numeroa. Baby Come Back on timanttia, ja yleisö riehaantuikin siinä määrin, että jouduin pakenemaan reppujen kanssa ja ilman lähimmäisiään tönivien massojen tieltä tarkkailemaan tilannetta miksauspöydän nurkilta. Tulikivenkatkuisia terveisiä reppuselkäisille riehujille, tiedätte toivottavasti, keitä te olette ja osaatte hävetä.

Kun hieman vanhempia kappaleita soitettiin, odoteltiin missä viipyi yleisön suosikkikappale Haista Helena vittu (mä ryyppään taas)? Bändi siirtyi kuitenkin soittamaan uuden albumin toisen puolikkaan, ja niin yhtyeellä kuin yleisölläkin näytti olevan kivaa. Reilun puolen tunnin jälkeen varsinainen setti päättyy komeilla kitarasooloilla aateloituun Juhlat-kappaleeseen. Encorena kuultiin vielä Me ei kai nähdä enää koskaan yhtyeen ensimmäiseltä EP-levyltä. ”Me ei kai nähdä enää koskaan / on kaikki sulautunut mustaan”.

Onkohan Puhelinseksi sittenkin maailman paras yhtye juuri nyt?

Niin, miksi sitä Haista Helena vittu (mä ryyppään taas) -kappaletta ei sitten kuultu? Kitaristi-laulaja Otto Mikkola vastasi yhden kysymyksen pienoishaastatteluuni. Hänen mukaansa yhtye on vähän kyllästynyt soittamaan rallia, ja moni kuulijoista on ehkä myös ymmärtänyt sen väärin, hieman samaan tapaan kuin Hassisen koneen Rappiolla-kappaleen. Puhelinseksi ei myöskään halua toimia jukeboksina, joka soittaa jokaisen yleisön toivoman kappaleen.

Niin tai näin, moni tuntui jäävän kaipaamaan juuri tämän suosikkinsa kuulemista.

* *

Sur-rur soittaa erään luonnehdinnan mukaan ”epäsosiaalista taidepunkia”.

Illan päätti Sur-rur-yhtye, jota osa yleisöstä oli tullut pääasiassa katsomaan. Itse tunnen ryhmän parhaiten keikoilta. En taida omistaa yhtään heidän levyään, vaikka olen yhtyeestä elävänä kuultuna nauttinutkin. Toisen käden kautta kuullun luonnehdinnan mukaan ryhmän musiikkia voi kuvailla ”epäsosiaaliseksi taidepunkiksi”. Miksipä ei.

Perjantain keikalla kuultiin sekä uusia että vanhoja kappaleita. Tyylillisesti liikuttiin etupäässä yksinkertaisesta ”maanläheisestä” punkrockista uuden aallon ilmaisuun ja paikoin hieman erikoisempaankin junttaukseen tai jopa hardcore-tempolla polkevaan, kuitenkin jokseenkin melodiseen materiaaliin. Parhaimmillaan mielleyhtymissä käväisi Kollaa kestää.

Sur-rurin settiä väritti pitkähköjen virittelytaukojen aikainen kitaristilaulaja Ville Vuorenmaan enemmän tai vähemmän sekava jutustelu. Kotikutoisuuden vaikutelma oli läsnä, eikä sitä tunnuttu haluttavan varsinaisesti peitellä.

Bassosoolon maustamaa Nukahdin kesken pitsan -kappaletta luonnehdittiin minulle ennen keikkaa yhdeksi yhtyeen kauneimmista, jopa kyyneliin saakka herkistäväksi. Keikalla kuultu versio oli melkoisen erilainen levytettyyn verrattuna. Encoressa viivähdettiin vielä parin nopeampitempoisen, joskin melodisen kappaleen parissa.

Telakan perjantain yhtyeitä eniten yhdistävä tekijä oli suomalaisen uuden aallon rockin perinne. Yksikään ryhmistä ei toki ollut 1980-luvun vaihteen veteraaneja, mutta musiikillinen pohja on jokaisella suurelta osin siellä.

Bändikolmikosta erityisesti Puhelinseksi loisti. Synkässä koronaviruksen perumien tapahtumien ilmapiirissä tuntui ilahduttavalta, että Telakalla päästiin elävän kulttuurin äärelle näin hienoissa merkeissä.

Eros Gomorralainen, teksti
Markku Saarela, kuvat