Dalindèo on vakavoitunut, mutta musiikki on muuttunut aika vähän – G Livelabissa soitti tiivis ryhmä

12.03.2020
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Levy- ja konserttiarvostelu: Valtteri Laurell Pöyhönen huolestui kapitalismin epäoikeudenmukaisuudesta. Tämä näkyy uusien kappaleiden nimissä ja kuului G Livelabin keikan välispiikeissä.

/

Dalindèo: Dark Money EP. Suomen Musiikki 2020. Dalindèon konsertti Tampereen G Livelabissa keskiviikkona 11.3.2020.

Dalindèon juuri julkaistu, viiden kappaleen EP Dark Money on yhtyeen aikaisempia levyjä tummasävyisempi. Taustalla on yhtyeen johtajan Valtteri Laurell Pöyhösen kokema ”herätys” maailman epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Erityisesti Pöyhösen ajatteluun on vaikuttanut kaksi kirjaa. Nicholas Shaxsonin Treasure Islands käsittelee veroparatiiseja ja Jane Meyerin Dark Money superrikkaiden ihmisten demokratiaa murentavaa vaikutusta. Näiden kirjojen ajatukset näkyvät suoraan kappaleiden nimissä: Follow the Dark Money, Fake News, Follow the Dark Money pt. 2, Merchants of Misery ja Treasure Islands.

Pöyhösen sävellystyyli ei sinänsä ole olennaisesti muuttunut, mutta vaikutelma on ärhäkkäämpi kuin yhtyeen vuonna 2013 ilmestyneellä Kallio-albumilla. Tuo kepeän haikeasti rullannut levy voitti Jazz-Emman ja myös myi instrumentaalimusiikiksi erittäin hyvin. Vastaavia kitara- ja bassoriffejä viljellään edelleen, mutta esimerkiksi saksofonisti Pope Puolitaipaleen soitossa on entistä enemmän rähinää.

Vahvatunnelmaisin kappale on Merchants of Misery, jolla vierailee saksofonisti Jimi Tenor. Pöyhönen nakuttelee kitarallaan kappaleen käyntiin, syntikkasoundit luovat mielenkiintoisen atmosfäärin ja rumpali Jaska Lukkarinen komppaa aistikkaasti lyömäsoittaja Rasmus Pailosin osuvalla tuella. Vierailijan persoonallisuus on niin vahva, että musiikkiin tulee selvä Jimi Tenor -leima. Johtuuko se Tenorille tyypillisestä, omaperäisen ”flegmaattisesta” soittotyylistä vai mistä – vaikea sanoa.

Rumpali Jaska Lukkarinen.

Sitten sama livenä

Keskiviikkona 11.3.2020 Dalindèo esitti uutta materiaaliaan G Livelabissa Tampereella. Keikka merkitsi samalla paluuta esiintymislavoille pitkähkön tauon jälkeen. Taukoa ei soitosta liiemmin huomannut, koska yhtye on 17 vuoden aikana hitsautunut tiiviiksi ryhmäksi.

Yleisöä oli kohtalaisesti, joskin ilman koronavirusta tupa olisi luultavasti ollut täydempi. Väki tuntui tykkäävän kuulemastaan, mutta itse olin jatkuvasti kahden vaiheilla. Siellä oli hienoja hetkiä, mutta kokonaisuutena Dalindèon musiikki jättää minut kylmäksi – sujuva ja helposti nautittava musiikki ei varsinaisesti kosketa.

En ollut aikaisemmin kuullut yhtyettä elävänä ja näin ollen siitä paljastui uusiakin ulottuvuuksia. Levyjä kuunnellessani en ollut kiinnittänyt erityistä huomiota rumpali Jaska Lukkarisen työskentelyyn, mutta keikalla oli helppo havaita, kuinka vivahteikas ja taitava muusikko hän on. Sama pätee lyömäsoittaja Rasmus Pailosiin, joka hoiteli myös elektronisia vimpaimia. Pailos operoi vähän näkymättömissä lavan takaosassa, mutta väritti yhtyeen sointia monipuolisesti.

Basisti Jori Huhtala oli Dalindèon luotettava ankkuri, joka naulasi Pöyhösen sävellysten riffit tiukasti paikoilleen niin kontralla kuin sähköbassollakin. Trumpetisti Jose Mäenpää ja saksofonisti Pope Puolitaival soittivat sektiona hyvällä soundilla, mutta soolot eivät nousseet erityisiin korkeuksiin – voi olla, että Pöyhösen välillä yksiulotteiset ja tiukasti sovitetut sävellykset eivät ole paras mahdollinen alusta improvisaatioille.

Kitaristina kuivahkoa soundia suosiva Pöyhönen oli kiinnostavimmillaan heti konsertin alkuvaiheissa, Follow The Dark Money -kappaleen yllättävän bluesahtavassa jaksossa.

Biisien välissä Pöyhönen puhui hyväntuulisesti politiikkaa, ja tunnelma oli vakavista aiheista huolimatta rento. Yleisö taisi kuitenkin innostua eniten konsertin loppupuolella, jolloin bändi soitti Kallio-levyn iskusävelmät Pyöräily Hämeentiellä ja Jäähyväiset Hesarille.

Ihan kivaa, mutta kuten vieressäni istunut pitkän linjan jazzmies hieman happamasti totesi, Dalindèon meininki on sellaista, että komppi kyllä vaihtelee, mutta itse musiikki pysyy kovin samanlaisena biisistä toiseen.

Erik Ahonen