1

New Yorker hassutteli kuukausi sitten ehdottamalla Greta Gerwigin ohjaamalle Pikku naisia -elokuvalle vaihtoehtoisia nimiä miesyleisön houkuttelemiseksi. Tällaisia olivat muun muassa The Jo Supremacy, Killing Beth, So Many Actresses Margot Robbie Must Be in It ja oma suosikkini Little Women: Ragnarok. Valitettavasti Pikku naisia on kuitenkin teattereissa vain nimellä Pikku naisia, joten ei ihme että nopean silmäilyn perusteella olin ainoa mies yleisön joukossa.

Louise Alcottin vuonna 1868 ilmestynyt romaani on liki puhki filmattu klassikko ja kaikille tutuksi oletettu tarina, mikä näkyy Gerwigin ohjauksessa siten, ettei se juurikaan vaivaudu taivuttamaan tapahtumia rautalangasta kaltaisilleni moukille, joille stoori on tuntematon. Siksipä Gerwigin pilkkoma aikarakenne ja elokuvaan sullotun materiaalin määrä – koska Gerwig ammentaa myös muista Alcottin kirjoista, elokuva antaa itsestään vaikutelman lyhennettynä televisiosarjana – vaatisi ainakin toisen katselukerran, jotta jokaisen Marchin sisaruksen kehityskaari välittyisi katsojalle.

Uutta Gerwigin tulkinnassa on ainakin sen fyysisyys: Marchin tytöt (jotka olisivat suuren osan elokuvasta teinejä, jos teini-ikä olisi vielä tuolloin keksitty) tappelevat ja painivat kuin pojat, ja kirjailijanalku Jo on alituiseen lyömässä muita tavalla jota vain vaivoin kutsua toverilliseksi. Tukahdutettu suuttumus naisen osasta onkin yksi elokuvan pääteemoista: ”Olen ollut raivoissani elämäni lähes jokainen päivä”, Laura Dernin esittämä lauhkea matriarkka tunnustaa, ja se tulee shokkina katsojalle, sillä hänen suuttumuksensa ei ole näkyvillä elokuvan yhdessäkään kohtauksessa.

Kun Saoirse Ronanin esittämä Jo tarjoaa tarinoitaan kustantajalle, mursuviiksiselle patriarkan perikuvalle, tämä toteaa että loppu on muutettava, sillä kirjan lopussa sankarittaren on oltava naimisissa tai kuollut. Alcottin kuvaamassa maailmassa tämä usein merkitsi samaa asiaa.

2

Kirjailijamuseot ovat hauskoja paikkoja, sillä koska kirjailija väkisinkin elää elämänsä pään sisällä, se mitä jää vitriinissä esitettäväksi on usein vain käärepapereita, avaruusromua, ephemeraa. Charles Dickensin museo Lontoossa luo idyllisen kuvan taloudellisesti menestyksekkään taiteilijan auvoisesta perhe-elämästä, vaikka Charles Dickensin pään sisällä täytyy olla ollut katastrofialue. (Kuten kaikilla kirjailijoilla, jotka osaavat työnsä.)

Mainio seuramies, ystävien kestittäjä, rakastava isä ja aviomies, taitava esiintyjä, hyväntekijä… Dickensin museo vain raapaisee pintaa miehestä, jonka elämä tuntui olevan niin täynnä kaikkea, että väkisinkin pohtii oliko siinä tilaa hänelle itselleen. Kirjoituspöytä kun on vain kirjoituspöytä, vaikka sen ääressä olisikin kirjoitettu Kolea talo (1853). Kahviosta voi ostaa postikortteja.

Charles Dickensin museo sijaitsee Lontoon Holbornissa. Kuva: Wiki Commons

3

Pikku naisien hätkähdyttävin hetki oli se, kun Marchin perheen isä palaa Yhdysvaltojen sisällissodasta. Ei niinkään itse tapahtuman takia, vaikka se dramaattinen onkin, vaan että isää näyttelee Bob Odenkirk, mies jonka tunnemme paremmin Jimmy McGillinä ja Saul Goodmanina.

Breaking Badista ja Better Call Saulista tuttu näyttelijä on kerrankin valkokankaalla omana 57-vuotiaana itsenään eikä 20 vuotta nuorempana Jimmy/Saulina, jonka muodonmuutos kunnianhimoisesta nuoresta juristista moraalittomaksi lakimieheksi on yksi televisiohistorian kestävimpiä tarinoita turmeltumisesta ja pilalle menemisestä.

Better Call Saulin viides kausi on juuri alkanut Netflixissä, ja sitä melkein pelottaa katsoa, koska mehän tiedämme mihin kaikki päättyy, eikä se ole mukava paikka, kuten ei koskaan muutenkaan Vince Gilliganin luomuksissa. Harva tie kadotukseen on niin kauniisti ja taitavasti päällystetty kuin Jimmy McGillin.

4

Alun perin rakastumme popmusiikkiin, koska haluamme kuulla jotakin ihan uutta; jotakin joka kielii meille, että meidän aikamme on tullut, edellinen sukupolvi väistyköön. Sitten vuosien kertyessä löydämme itsemme palaamasta yhä uudelleen samoihin levyihin, samoihin kappaleisiin, samoihin tarinoihin, koska sellainen ihmisluonto on, etenkin popmusiikin suhteen.

Eikä juuri traagisempaa tarinaa ole kuin Ian Curtisin itsemurhaan päätynyt kohtalo, jonka Jon Savage kertoo jälleen kerran teoksessaan The Searing Light, the Sun and Everything Else. Teos on kirjoitettu ”suullinen historia” -formaattiin, jossa aikalaiset kertovat oman näkemyksensä tapahtumista. Tragedia tämäkin on, sillä Curtisin ympärillä ei ollut yhtään aikuista, vain hädin tuskin täysi-ikäisiä Joy Divisionin äkkimenestyksestä innostuneita bändikavereita ja sekavia häslääjiä, jotka vasta jälkikäteen ymmärsivät ystävänsä sairauden ja tilanteen todellisen vakavuuden.

Kitkerimmän ja kuvaavimman kommentin sanoo Curtisin leski Deborah: ”Ian ei tappanut itseään, koska hänellä oli avio-ongelmia; hänellä oli avio-ongelmia, koska hän halusi tappaa itsensä.”

5

Kun kävin helmikuun lopussa katsomassa Editorsia Lontoossa, innostuin heidän lämmittelybändistään Whispering Sons sen verran paljon, että ostin heidän levynsä Image (2018) fanitavarakojulta. Brysselissä asuva bändi kuulostaa kuin se tulisi vuoden 1980 Manchesterista ja sen laulaja Fenne Kuppens on nainen, joka kuulostaa aivan mieheltä. Kaikki tämä tekee bändistä jännittävän epäautenttisen, mutta heidän musiikkinsa on klassista postpunkia: urbaanin ahdistuksen monoliittimaista manifestaatiota, ääntä joka esittää meille kaupungin – jokaisen kaupungin – purgatoriona, jonne meidät on tuomittu synneistä jotka olemme unissamme tehnyt. Se tuntuu hyvältä, koska meistä tuntuu pahalta.

Samuli Knuuti