Yksi viihdeteollisuuden kuolemattomista sankareista kuoli. Nyt koko maailma etsii asiallista tapaa käsitellä Kobe Bryantin menettämistä, mukaan lukien kulttuuritoimittaja Valtteri Mörttinen esseessään.
Kun kulttuuri-ikoni kuolee, käynnistyy koko ihmiskunnan kattava vikasietotila. Tavanomaisesti perheelle ja läheisille varatusta välttämättömästä suremisen prosessista tulee yhteinen rituaali, johon osallistumme me kaikki, joilla siihen ei loogisesti olisi tarvetta tai ehkä edes oikeutta. Vaikutus tunnistamaamme maailmanjärjestykseen on kuitenkin niin merkittävä, että hahmon, joka kuuluu osaksi kaikkien yhteistä aineetonta omaisuutta, poismenoa on jollain tavalla käsiteltävä.
Sosiaalisen median aikakaudella tavaksi on tullut etsiä jokaisesta historiallisesta hetkestä ja erityisesti jokaisesta tragediasta jokin näkökulma, jolla tämä kaikki kytkeytyy minuun. Tapahtumien sivustakatsoja, jolla ei ole välitöntä henkilökohtaista kosketuspintaa tapaukseen sen miltään puolelta, huutaa ymmärrystä tunteilleen. Ilmiö tapahtuu nykyään ammatillisessa journalismissa aivan yhtä luonnollisena osana kuin Facebookissakin. Se sama tapahtuu tässä ja nyt. Minä teen sen parhaillaan juuri tässä artikkelissa.
* *
Koripalloilija Kobe Bryantille (1978–2020) minäkeskeisestä nekrologia kirjoittaessaan Yhdysvaltain länsirannikolla työskentelevän toimittajan on paljon helpompi kaivaa esille yleishyödyllisiksi naamioitavia näkökulmia. Enkelten kaupungin ja sisämaaimperiumin vaikutusalueella urapolkunsa kulkenut urheilujournalisti on tavannut kohteen toistuvasti, ja vaikkei hän olisi ikinä rakentanut kohteen kanssa syvää merkityksellistä ihmissuhdetta, hänellä on kuitenkin tarjota lukemattomasti anekdootteja arkisista kommelluksista ja maanläheisistä leikinlaskun hetkistä ikonin kanssa.
Sen sijaan kaukana Euroopan pohjoisella periferialla tapahtumia seuraava toimittaja, joka ei koskaan tavannut tuota ikonia, ei voi turvautua samaan. Sosiaalisen median päivittäjältä puolestaan – joka useissa tapauksissa on toimittajan kanssa sama ihminen mutta eri roolissa – ei kukaan edes odota tietoisuutta sellaisesta maailmasta, jossa elää muitakin kuin hän itse. Minun seinälläni ainoastaan minun tunteeni merkitsevät.
Ne tunteet seinälläni ovat äärimmäisen sekavat. Itse en koskaan ymmärtänyt, mitä suuret ikäluokat tarkoittivat puhuessaan siitä, kuinka koko oma maailma muuttui Marilynin tai Elviksen kuollessa. En saanut kiinni siitäkään, mikä itselle tuntemattoman valtiojohtajan poismenossa sai kansalaiset huutamaan hysteerisesti ja uutistenlukijat itkemään. Omana elinaikanani Senna ei shokeerannut, koska olin liian pieni tulkitsemaan laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia, eivätkä Winehouse tai Ledger sen enempää, koska en täysin allekirjoittanut kummankaan kulttuurista merkitystä julkisena hahmona.
26. tammikuuta 2020 ymmärsin näiden ihmisten reaktiot ensimmäisen kerran.
* *
Koripallon ystäville Kobe Bryantin kulttuurista merkitystä ei tarvitse erikseen avata. Hänestä on mainittu riittävän monta kertaa, että kyseessä oli viisinkertainen NBA:n mestari, kaksinkertainen olympiakultamitalisti, vuoden 2008 arvokkain pelaaja ja urheilun ulkopuolisena saavutuksena parhaan lyhytanimaation Oscar-voittaja. Nämä tekijät eivät kuitenkaan merkitse tai selitä mitään yleisölle, jota koripallo ei taiteenlajina kiinnosta.
Muille yleisöille asia täytyy selittää poikkeavasta näkökulmasta, jota olisi alun alkaenkin mahdotonta pukea sanoiksi urheilutermeillä. Nimittäin myös koripallon ystäville Kobe Bryant oli poikkeus muista mestareista. Ratkaisuna ongelmaan siirrän koripallon rakastajan tunteeni toiselle persoonalleni, joka on kulttuuritoimittaja.
On helpompi määritellä elokuvakriitikon näkökulmasta, mikä Kobe Bryantista teki tämän poikkeuksen. Hän oli mies, joka katsoi kameraan. Hän esiintyi aina ilman naamiota eikä piiloutunut viestintävälineiltä. Hän kirjoitti yleisölle runoja ja julkaisi avoimia kirjeitä. Jopa ollessaan kameran edessä vihainen, hänestä paistoi haavoittuvuus eikä ylemmyydentuntoisuus. Hän saattoi todellisuudessa olla kaikilla niilläkin hetkillä täysin laskelmoidussa roolihahmossa mutta teki näennäisvuorovaikutuksesta pysäyttävän aidon tuntuista kommunikoimalla ilman tunnesuodatinta suoraan yleisölle. Hänestä tehtiin kokonainen taideteoskin pelkästään tällä kehyksellä – loistava dokumenttielokuva Kobe Bryant’s Muse.
* *
Itse asiassa Kobe Bryantilla nimenomaan oli käytössään keinotekoisesti rakennettu roolihahmo. Kaikki tunnistivat sen yhtä hyvin kuin henkilön sen takanakin. Tuo hahmo oli banaalin fallistisesti nimetty Black Mamba. Roolihahmosta ei kuitenkaan tullut naamiota, koska elävä kulttuuri-ikoni ei verhonnut hahmoa mystiikkaan. Hän kertoi yleisölle avoimesti, että kyseessä on hahmo, jonka taakse hän menee suojautuakseen ympäristöltä. Se on hahmo, joka sallii hänelle verisen kilpailijan mentaliteetin ja suojan kaikilta hänen yleisesti tunnetuilta virheiltään ja väärinteoiltaan. Hän ei osannut piilottaa itseään yleisöltä edes piiloutuessaan.
Kobe Bryant tarvitsi Black Mambaa, koska hänen avoin pakkomielteensä oli toinen ihminen – häntä edeltänyt kollega. Michael Jordan oli ammattilaisuransa aikana luonnonoikku, joka nautiskeli sikareista ja uhkapelaamisesta mutta jonkin selittämättömän taivaallisen lahjan ansiosta pelasi fysiikan lakeja uhmaavaa ja ketään muuta parempaa koripalloa. Mamba oli vain ihminen mutta halusi ottaa oman idolinsa kiinni keinolla millä hyvänsä, ja siitä syntyi hänelle mainetta niittänyt poikkeuksellinen työmoraali. Roolihahmo mahdollisti tuon työmoraalin, koska perheen ja yksityiselämän muut ulottuvuudet saattoi sulkea siitä kokonaan ulos.
Sosiaalipoliittisesti äänekkääseen NBA-tuotemerkkiin on aina kuulunut oleellisena osana se, että pelaajat avaavat suunsa yhteiskunnallisista asioista. Kukaan muu ei ole silti päästänyt yleisöä yhtä lähelle aitoa itseään kuin Kobe Bryant. Siirtyessään Mambasta takaisin Kobeksi hän saattoi jopa ilmaista ääneen turhautumisensa siitä, ettei vieläkään ole päässyt idolinsa korkeudelle.
”Olette vieläkin liian matalalla…”
* *
Kulttuuri-ikonin elämän lisäksi merkityksellistä on hänen kuolemansa. Kobe Bryant ei kuollut yksin ja unohdettuna, äkillisesti kotonaan tai pitkän sairauden uuvuttamana. Hän putosi elämänsä kunnossa 41-vuotiaana taivaalta maahan helikopterin mukana, jossa kuolivat myös hänen 13-vuotias tyttärensä Gianna ja seitsemän muuta ihmistä.
On kieltämättä absurdia, että laajan yhteisön surutyö koskee yhdeksästä uhrista ainoastaan yhtä. Tätä ilmiötä kommentoitiin ahkerasti näyttelijä Paul Walkerin kuoleman jälkeen muistuttamalla, että hänen autossaan oli toinenkin henkilö. Onhan jokunen internet-muistomerkki ilmestynyt nyt jo Gianna Bryantillekin – johtuen lähinnä uhrin suhteesta ikoniin – mutta koneessa kuoli toinenkin lapsi, minkä pitäisi länsimaisella logiikalla ylittää traagisuudessa kaikkien aikuisten henkien menetys.
Toki suruun muiden kohdalla on vaikea samastua, koska uhrien nimiä ei ole julkistettu – ja heidän läheistensä yksityisyydensuojan kannalta onneksi ei olekaan. Siitä huolimatta syy siihen, että heitä ei surra, on lähtökohtaisesti se, että heidän poistumisensa ei vaikuta koko ihmiskunnan yhteiseen maailmanjärjestykseen.
Myös toinen ristiriita nosti päänsä jo päivää onnettomuuden jälkeen. Kaikki tiesivät sen olevan tulossa mutta arvailivat vain, kuka sen tekee ja kuinka pian. Lopulta CNN:n Nathan McDermott katkaisi odotuksen ja aiheutti myrskyn julistamalla kuuluvasti, että Kobe Bryantin muistoa ei pitäisi kunnioittaa, koska tätä syytettiin vuonna 2003 tapahtuneesta oletetusta raiskauksesta. Bryantia ei koskaan tuomittu rikoksesta, sillä kantaja luopui syytteestä. Jokainen voi ratkaista omalla kohdallaan, oliko asian esille nostaminen juuri nyt oikeasti tarpeellista vai ei.
* *
Kun kulttuuri-ikoni kuolee, koko maailma vaihtaa pyörimissuuntaansa. Myös ne, joita asia ei kiinnosta, ja ne, joita reaktiot suututtavat, joutuvat altistumaan tunteille ja niiden käsittelylle. Vaikutusta on turha yrittää rationaalisesti selittää. Kysehän oli vain yhdestä viihdebisneksen ammattilaisesta.
Siitä huolimatta, kun juontaja puhkesi itkuun sunnuntaiyön ottelun alkaessa, niin tein minäkin.
Valtteri Mörttinen
