Tässä sarjassa Ville Pirinen lukee kirjahyllystään löytyviä sarjakuvia ja sössöttää lukukokemuksistaan. Kirjoitukset sisältävät juonipaljastuksia ja muita epäolennaisia havaintoja teoksista. Kirjoitukset eivät yritä olla kritiikkejä, ja niiden esseistiikaksi luokitteleminen lienee turhan uskaliasta. File under: sekava subjektiivinen sepustelu.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Tiitu Takalon teoksesta Memento Mori (WSOY 2020)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Tamperelaisen Tiitu Takalon sarjakuvataide on moneen kertaan laadukkaaksi todistettua, vertaisarvioitua ja kriitikoitua. Meriittilistalta löytyy muun muassa vuoden naistutkimusteko-, Sarjakuva-Finlandia- ja Puupäähattu-palkinnot. Takalon edellinen suurteos Minä, Mikko ja Annikki on löytänyt tiensä myös monen ”en lue sarjakuvia” -ihmisen lukulistalle, yöpöydän nurkalle, kirjahyllyyn ja sydämeen. Harvinainen saavutus kotimaiselta nykysarjakuvalta, joka on toivottavasti rohkaissut nykysarjakuvaummikkoja tutkimaan taidelajia myös laajemmin.
(Suomi mainittu! Lue kuinka Me, Mikko and Annikkia sekä tamperelaista yhteisöllisyyttä kehutaan Amerikassa saakka!)
Itse olen fanitellut Takalon klassista kuvataideosaamista henkivää jälkeä vuositolkulla, omakustannelehdistä sarjakuvakirjojen kautta originaalinäyttelyihin. Myös maaliskuun lopulla julkaistu kirja, Memento Mori, oli ennestään tuttu. Takalo julkaisi tarinan alun perin muutama sivu kerrallaan internetitse. Vaikka tiesin etukäteen ”kuinka tarinassa käy”, tartuin kauniiseen kirjaan innokkaasti. Kuten kaikki suosikkilevyjään, -elokuviaan, -kirjojaan, -sarjakuviaan, -tietokonepelejään tai -jalkapallon maailmanmestaruusfinaalejaan toistuvasti tutkivat tietävät, hyvä teos paljastaa uusia puolia itsestään jokaisella kokemuskerralla.
Kirjan kannesta tuijottelee tekijän omakuva, maalausjäljessä yhdistyvät rouheus ja tarkkuus.
Omalla kohdallani tämä pätee nimenomaan sarjakuvan kohdalla. Ensimmäisellä lukukerralla olen pitkälti tarinan ja kertojan armoilla. Aivoni pakottavat lukemaan ”juonen” sujuvasti alusta loppuun, ja kunkin teoksen kerronnallinen rytmi ohjaa lukunopeuttani ja katsettani aukeamilla, sivuilla, ruutujen sisällä ja väleissä. Mitä parempi sarjakuvataiteilija on kyseessä, sitä tiukemmin olen tekijän talutusnuorassa, kuvallis-kirjallisesta tyylistä riippumatta.
Kun olen kerran ”suorittanut” tarinan alusta loppuun, maltan ottaa ohjat itselleni. Pysähtelen ihastelemaan yksittäisiä kuvia ja sanankäänteitä tai jotain kerronnallista ratkaisua, liikun tarinan sisällä omaa tahtiani. Harhailen iloisesti tutkiskellen teoksen maisemassa, saatan hypätä hetkeksi sivutolkulla taaksepäin tarkistaakseni jonkin yksityiskohdan tai harhaudun teoksen ulkopuolelle mietiskelemään laajemmin jotain teoksesta nousevaa teemaa.
Kaikki tämä olisi tietysti mahdollista myös ensimmäisellä lukukierroksella, ja pinttynyt tapani lukea sarjakuvat ensin kuuliaisesti läpi ja sitten itsevaltaisesti nautiskellen lieneekin vain oire henkilökohtaisista, vinoutuneista aivoasetuksista.
Joka tapauksessa, vastaavaa ”interaktiivisuutta” tai kokijalle luovutettua vastuuta tarinan kokemisesta en itse hahmota muiden kerronnallisten taidelajien äärellä. Aika ja tarina kulkee vääjäämättömämmin vaikkapa oopperassa tai Metsoloita katsellessa.
Tämän pitkäpiimäisen horinan oli tarkoitus pohjustaa sitä, että lähtökohtani Memento Morin lukemiselle kirjamuodossa oli pitkälti optimaalinen. Tutkimusmatkailumoodilla suoraan sisään teokseen, koska juonenkäänteet oli kohdaltani jo ”spoilattu”.
* *
Aiemminkin omaelämäkerrallisuuden kautta laajempia yhteiskuntaan tai ihmisyyteen liittyviä teemoja pyöritellyt Tiitu Takalo on Memento Morissa yhtä aikaa turvallisesti taiteellisella mukavuusalueellaan ja hyvin kirjaimellisesti elämän arvaamattomuuden ja epämukavan turvattomuuden äärellä. Kirja kertoo tekijänsä aivoverenvuodosta ja siitä seuranneesta toipumisprosessista.
Näkökulma pysyy tunnustuksellisen omaelämäkerrallisena, mutta Memento Mori on myös tarina suomalaisesta terveydenhuollosta onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Tietoisuus omasta kuolevaisuudesta tekee elämästä merkityksellisen, ja 220-sivuiseen sarjakuvaan mahtuukin merkityksellisiä pohdintoja. Suuri tuntematon ja arkinen limittyvät.
Kirjassa isot teemat pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta sotilaallisten konfliktien kautta masennukseen punoutuvat inhimillisiin pikkujuttuihin, kuten Lucky Lukejen lohdullisuuteen, parkkipaikan löytämisen mahdottomuuteen tai tv-viihteen tasaiseen ankeuteen. Elämä on haurasta ja vaihtelevasti hankalaa. Kosmos kippaa väistämättä ärsyttävää paskaa itse kunkin pihatielle kolattavaksi.
Haasteissa jaksamisen sisäisenä soundtrackina soi suomalaisen metsätyöläisen moderni Youtube-klassikko: On tämä saatana työmaa! Levon ja tyyneyden hetkistä kiinni nappaaminen on vaativa taitolaji.
Lucky Luke tuo lohtua Tiitu Takalolle, ja tämän yhden ruudun cameo-roolinsa myötä myös kirjan lukijalle.
Takalolla on taitoa ainakin pukea kaikenlaiset hetket sarjakuvaksi. Kirjassa esiintyy pitkään toipuvan taiteilijan huoli siitä osaako hän enää piirtää. Me lukijat tietysti tiedämme: osaat näköjään aika helvetin hyvin.
Suvereeni piirros- ja maalausjälki vaihtuvine väripaletteineen ja tyylikeinoineen jaksottaa kirjaa sujuvasti ja toimii hieman taustamusiikin tapaan. Tunnelma vaihtuu painostavasta toiveikkaaseen ja takaisin ilman että sitä tietoisesti rekisteröi. Kuvat puhuttelevat jotain aivojen syvempiä kerroksia ennen kuin kieleen sidottu ajattelu ehtii niitä analysoida.
Takalo nappaa kiinni hetkistä ja vie lukijan mukanaan. Hetket ovat hyviä ja huonoja. Huonot vievät tässä tarinassa määrällisen voiton, mutta hyvät tuntuvat sitten sitäkin paremmilta.
Huono hetki.
Sarjakuvakerronnallisesti Takalo on suorastaan traditionalisti. Juttu kulkee selkeissä peruspalikoissa. Ruudut ovat suorakulmioita tai neliöitä, tarpeellisen tasaisin välein kerronnallinen jännite vapautuu erityisen vaikuttaviksi koko sivun kuviksi.
Memento Mori on juuri sellaista huippuohjaajan työtä, jota ei pane merkille, koska se toimii niin hyvin. Perusteet ovat hallussa, ei tarvitse kikkailla.
Kuvaava esimerkki on jakso, joka visualisoi tähystysleikkauksen. Kuvissa kuljetaan verisuoniston läpi nivusista aivoihin ja tukitaan puhjennut aneurysma platinalangalla. Siinä harmaa viiva etenee punaisessa kaavakuvamaisemassa. Tekstiä ei ole ja kokonaisuudesta irrotettuna osa ruuduista näyttäisi ei-esittäviltä.
Sarjakuvakerronta on yhtä aikaa perinteistä ja kokeellista.
Kuulostaa näin kirjoitettuna kovan linjan kokeelliselta kikostelulta, mutta on Takalon maalamana suorastaan pölkkypäisen tehokasta ja taloudellisen selkeää sarjakuvailmaisua.
Ja muistattehan elokuvista ne kohtaukset missä joku herää nukutuksesta ja kameran linssiä skarpataan hitaasti siten että ensin utuiset lääkärikasvot tarkentuvat tunnistettavaksi? Eivät ole ikinä ne blurratut kasvot yhtä vaikuttavan näköisiä kuin Memento Morin akvarelliruudut samasta aiheesta.
Vivahteikas sarjakuvittaminen, muun muassa se kuinka annostellaan piirrettyä ympäristöä ruutuihin tarinan vaatimalla tavalla, on selvästi tekijän taiteellista ”mukavuusaluetta”. Etenkin tämän aiheen äärellä olisi sangen kusipäistä vaatia poistumaan sieltä missä on hyvä olla ja tehdä.
Selkeys ja ilmavuus kohtaavat yksityiskohtaisuuden Memento morin kuvakerronnassa.
Kun kirjan viimein laskee kädestään, päällimmäinen ajatus on ilman ylimääräistä draamailua todettu, ja sen takia valtavan painokas havainto: ”Olen elossa.”
Olen.
Elossa.
Koko mötikkä on kaunis katsella ja kiva pidellä käsissä. Kannesta kanteen tyylikäs sarjakuvakirja. Aiheeltaan hevi mutta lukukokemuksena kevyt. Kestää varmasti syventynyttä yytsäilyä useammallakin uusintakierroksella, ja pystyy myös lukemaan segmentin sieltä, toisen tuolta nautiskellen, kunhan on ensin omaksunut draaman kaaren.
Helppo suositella kelle tahansa järkevistä aikuisten jutuista kiinnostuneille kerrontataiteiden ystävälle, olipa sitten törmännyt nykysarjakuvaan käsitteenä tai ei. Helppo suositella myös niille, jotka ovat tottuneet kaikenmoiseen muodolliseen tai sisällölliseen kreiseilyyn sarjakuvataiteessa. Luepa ihmeessä jos saat jostain käsiisi. Muista kuolevaisuutesi. On tämä saatana työmaa.
Epäselväksi levinnyt elämänviiva skarppautuu, nerokas homma!
