Levyarvostelu: Love metal -suuruus HIMin keulahahmona ja äänenä tunnettu Ville Valo julkaisi soolo-EP:n, joka kuulostaa aika lailla HIMiltä. Mitä se lupaa?
VV: Gothica Fennica Vol. 1 (Heartagram LTD, 20.3.2020).
Piditkö HIMistä? Oliko yhtyeen love metal ja laulaja Ville Valo juuri sitä korvakarkkia, jota sinun sielusi kaipaa? Nyt kannattaa sitten viimeistään höristää korvia, sillä yhtyeen vuoteen 2017 päättyneen toiminnan jälkeen Ville Valo ei ole ollut yhtä lähellä yhtyeen tummanpuhuvaa goottirockia kuin tuoreella kolmen biisin EP:llä Gothica Fennica Vol.1.
Kaikessa hiljaisuudessa julkaistu näyte viestii joko siitä, että HIMin perintö on saamassa arvoisensa jatkajan, tai sitten Villellä on vain ollut muutama mainio ralli odottelemassa pöytälaatikon pohjalla. Se, että yhtyeen ikoninen heartagram-logo on saanut uuden VV-muodon, voisi antaa viittauksia siihen, että uutta yhtyettä pukkaa. Ja se on kolmen kappaleen perusteella ihan odottamisen arvoinen asia.
Massiivisen uran tehneen HIMin jälkeen Valo viimeisteli pitkään haudotun Badding-coveroinnin yhdessä Agentsin kanssa vuonna 2019. Vaikka sen tiimoilta keikkailtiinkin, voi sanoa Valon viettäneen hiljaiseloa musiikinteon suhteen, ainakin julkisuuden valossa. EP:n otsikko Vol. 1 antaa lupauksen siitä, että lisää kappaleita on tulossa. Lopullinen muoto, mitä siitä seuraa, jää toki nähtäväksi.
Mitä Gothica Fennica sitten tarjoaa? Aiheiden puolesta mennään tutusti gooteissa tunnelmissa, verta ja saturnaliaa. Avausraita Salute the Sanguine jyskyttää tutun kuuloisella metallis-vivahteisella tummalla rock-laukalla, johon särökitarahaara tuo ärhäkkyyttä ja kuulaat koskettimet tumman samettista kaarta. Isouden tunne on vallitseva. Valon laulu ei ole menettänyt viehätystään, edelleen hän tasapainoilee persoonallisesti melankolisen voihkeen ja korkeakaarisen jylhyyden välillä. Biisissä on mukavan rauhallinen ja kiireetön tunnelma, vaikka syke on reipas.
Run Away from the Sun lähtee raukeammin ja nostaa laulun väreen enemmän valokeilaan. Sytkärin – tai nykypäivänä kännykänvalon – heiluttelua huutava voimaballadi kaartaa kauniisti ja melankoliasta huolimatta enemmän duurissa. Vaikka jykevä nytkytys pitää tahtia yllä, on se enemmän taustalla. Samoin särö. Kosketinkuvioissa on jopa leikkisyyttä. Peukku pystyyn, ei tämä kauheasti jää jälkeen HIMin vastaavista, vaikkei mikään superhitti olekaan.
Päätösraita Saturnine Saturnalia käynnistelee viipyillen, tuoden säröllään mukaan uhkaavaa maisemaa. Valon laulun alkaessa liutaan keinuttavaan slovariin, josta kitarat pärähtävät nostoihin.
Raukean kiireetön kokonaisilme suhteessa metallisiin purskahteluihin on kaiken kaikkiaan edelleen Valon biisien keskeisin tekijä. Siihen kun saadaan teemaa tukevat mausteet ja miehen korviahellivä lauluääni, voi sanoa, ettei vastaavaa edelleenkään tee kukaan yhtä taiten. Lähes seitsenminuuttinen päätösraita on EP:n komein kokonaisuus.
Kynnyskysymys onkin millaisina anthemeina sinänsä hienoja teoksia pitää 2020-luku?
Ilkka Valpasvuo
