Orkesterin, kapellimestarin ja pianistin ilmatiivistä yhteistyötä Beethovenin Keisarikonsertossa

Tampere Filharmonian perjantaisen konsertin tematiikassa häivähti lopullisuus: kuultiin von Weberin viimeisen oopperan alkusoitto, Beethovenin viimeinen pianokonsertto ja Dvořákin viimeinen sinfonia. Konsertti ei kuitenkaan edennyt tummissa tunnelmissa, vaan sen vaiheissa koettiin varsin riemukkaitakin hetkiä.

Teininä oopperasäveltäjäuransa aloittaneen Carl Maria von Weberin Oberon-alkusoitto käynnisti konsertin tyylikkäästi, oopperan teemoja värikkäästi esitellen. Käyrätorven lempeän laulun lämmittämä orkesteri soitti notkeasti ja ja ilmavasti, teemasta toiseen luontevasti pyrähdellen. Kauniita yksityiskohtia tarjonnut alkusoitto oli eheä ja jäntevä ja soveltui mainiosti konserttikokonaisuuden johdannoksi.

Kirkasta ja syvää pianismia

Beethovenin Keisarikonsertossa Tampere Filharmonian, kapellimestari Christopher Seamanin ja pianisti Paavali Jumppasen yhteistyö oli ilmatiivistä ja herkästi reagoivaa. Teosta kuunnellessa tuli vaikutelma, että kapellimestarin sijaan orkesteria olisikin johtanut pianisti.

Jumppasen pianismi ei lakkaa kirkastumasta ja syvenemästä. Konserton käänteissä kuultiin ilmaisuvoimaista, tarkkaa ja täsmällistä soittoa, jossa juoksutukset ja trillit soivat lasisen kirkkaina. Huomio kiinnittyi myös vasemman käden osuuden vahvoihin yksityiskohtiin. Harkitut vivahteet maustoivat hienostunutta ja älyllistä musisointia.

Adagiossa pianon sävelet putoilivat kuin kesäsateen pisarat. Osan tunnelma oli taianomainen – pianisti, kapellimestari ja lyyrisesti soiva orkesteri muodostivat käsittämättömän tiiviin ja tasapainoisen ykseyden. Siirtymä hitaasta osasta Rondoon oli Jumppasen käsissä täyttä taidetta, kuin oma pieni kappaleensa, ja draamallinen ja riemukas Rondo huipensi konserton.

Yhteistyön loistoa ja värikästä tarinointia

Tehnyt pitkän uran Christopher Seaman tunnetaan uusien lahjakkaiden kapellimestarien kannustajana ja kouluttajana. Kuva: Kurt Brownell

Ehdin hetken luulla, että pianokonserton jälkeen konsertti ei enää voisi kasvaa suuremmaksi, mutta vasta Dvořákin hittisinfoniassa orkesterin ja Seamanin yhteistyö nousi täyteen loistoonsa. Soinnilliset maisemat olivat mehevien jousien, ketteräntyylikkäiden puupuhaltimien ja loistokkaiden vaskien värittämiä, vahvoja ja täyteläisiä.

Uljaan ensimmäisen osan käynnistämä teos eteni lennokkaasti. Dynaamiset vaihtelut olivat vahvoja ja tarkoituksenmukaisia, vastakohdat korostettuja ja tempot vauhdikkaita. Herkästi soineessa toisessa osassa Heikki Pöyhösen englannintorvisoolo toteutui intensiivisesti ja kauniisti. Kokonaisuutena sinfonian tulkinnasta kehkeytyi jännitteinen ja sävykäs, liki visuaalinen tarina.

Kikka Holmberg

Kriitikon kikat – eli vinkkejä konserttivieraille, osa 1: ”Älä seuraa konserton osien välissä urheilua, älä edes jääkiekko-ottelua. Konsertin ajan puhelimen on suotavaa olla suljettu.”