1

Olihan tuo mahdollisuus puhelimessani jo ennen tätäkin, mutta nyt tuli digiloikka: otin videopuhelun karanteeniolosuhteissa elävälle omaiselleni. Tuntui, että läsnäoloa oli ilmassa enemmän kuin normaalin äänipuhelun aikana. Turvallisuuden tuntua huolestuneelle omaiselle loivat paitsi tutut kasvot ja jonkinlaisesta turnauskestävyydestä viestivä hymy, myös kaikki puhujan taustalla vilahtavat kodin esineet, taideteokset, auki olevan television äänimaisema.

Suosittelen videopuheluita jumpittelevien yli 70-vuotiaiden omaisille tsekkausvälineeksi: onko se ukki nyt varmasti kotona eikä puhu lähibaarin vessassa ”joo joo, olen mä kotona” -puhelua.

2

Tsernobylin keväänä ahdistavimpana koin ajatuksen siitä, että sieniä ei saanut poimia, Lapissa porot jouduttiin lopettamaan ja pitkään aikaan kukaan ei todellakaan suositellut puutarhaviljelyharrastuksen aloittamista. Lintuinfluenssa-epidemiaa odotellessa syyllistettiin lintuparat, niitä kiellettiin ruokkimasta ja kanat pantiin tiukkaan karanteeniin.

Nyt koronauhka on yhtä näkymätön kuin ydinlaskeuma ja lintuinfluenssa, mutta rajoitustoimet iskivätkin pahiten juuri kulttuurielämään. Tauolla ovat teatteri, tanssi, viihdekonsertit, stand-up, musakeikat, museot, galleriat, kiinni ovat pelikoneet ostarien auloista. Kun kaikki sosiaalinen elämysten hankkiminen kulttuurin välityksellä on tauolla, on lohduttavaa huomata, että jotain kulttuuriharrastuksia sentään on vielä sallittujen listalla (onhan cultura johdettu viljelemistä tarkoittavasta sanasta).

Veikkaan, että kevään kuumimpia trendejä ovat metsäseikkailujen lisäksi istuttelu, kuoputtelu, varttaminen ja jopa kitkeminen. Tämähän käy jopa porukassa, puutarhassa voi pitää metrin turvaväliä.

Katsotaanpas tuoretta myyntikatalookia: eksoottiset sitruspuut ja banaanikasvit hylkään liian vaikeina, liljat ovat kyllä näyttäviä sivustolla mutta ovat vaikeita luonnossa, amppelit ehtii ostaa sitten kesällä torilta. Ruusun kasvattajaksi minusta ei ole, kenties muutama sormustinkukka ja sulkaneilikka pysyisivät käsissäni hengissä? Miksen istuttaisi tyrnipuskia, parsaa, viiniköynnöstä? Päädyn pensasaitakasvien kohdalle ja päätän hankkia Siperianhernepensasta koko rahalla.

3

Tästä koronaepidemiasta pitää nyt jutella äidin kanssa, huomaan ajattelevani. Äiti tosin kuoli jo neljätoista vuotta sitten, mutta onhan niin, että kaikki läheisemme heräävät tällaisessa erityistilanteessa henkiin.

Yhteisötaiteilija, muille ihmisille hyvää mieltä ja huikeita tapahtumia esimerkiksi Turun kulttuuripääkaupunkivuotena luonut Meiju Niskala on kirjoittanut pitkään muistisairaana hoitolaitoksessa eläneelle, edesmenneelle äidilleen kauniin ja koskettavan kirjan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY, 2019).

Monet traumaattiset hetket seuraavat omaishoitajana toimivan tyttären taivalta. Mikä on, kun meillä on kätilöitä, lapsenpäästäjiä auttamassa syntymän hetkellä, mutta ei hengenpäästäjää auttamassa hyvään kuolemaan? Kuolema sinällään voi tapahtua rauhallisesti, mutta kaikki mitä tapahtuu kuoleman jälkeen on surevan omaisen näkökulmasta vähintäänkin absurdia.

Niskalan elämässä äidin kuolema käynnisti uuden vaiheen niin omassa sairaudessa kuin ihmissuhteissakin. Pitkäaikainen miesystävä otti hatkat, oma terveys alkoi rakoilla, ja yhteiskunta näytti ei-niin-ihmiskasvoisen puolensa surutyön keskellä kipuilevalle omaiselle. Kirja on osoitus siitä, että aina kannattaa kirjoittaa, vaikka sattuisi. Miten tärkeää onkaan vaikean asian purkaminen tekstiksi, ajatuksiksi ja viesteiksi.

4

Keep calm and wash your hands, sanotaan. Rauhallisena pysyminen on helpompaa, jos elämässä on jotain tukipilareita, joihin voi aina palata, kun maa tuntuu pettävän jalkojen alla, aivastat muualle kuin kainaloon tai kosketat vahingossa ostoskärryjä ilman hansikasta.

Minulle turvallisuutta luo Radion sinfoniaorkesteri. Mahtaako maailmalla olla paljonkin yleisradiolaitoksia, joiden television ja radion uutisten alkujinglet ovat sinfoniaorkesterin jousisektion soittamia? Suomessa näin on ollut vuodesta 2013.

RSO:n konserttien tallenteita on Areenassa kuukausien ajaksi, mutta useimmin palaan vuodelta 2016 peräisin olevaan tallenteeseen RSO:n konsertista, jossa Hannu Lintu johtaa Dimitri Shostakovitshin Viidennen sinfonian.

Tallennuksen ohjaus on todellinen helmi, esimerkillinen niin kapellimestarin suvereenin työskentelyn esittelijänä kuin sinfonian dramaturgian ohjailijana. Jokainen nuotti ja tahti on paikallaan, orkesterin muusikoiden soolot täydellisiä. Live-esityksessä 1 700 hengen salissa kun ollaan, yleisön läsnäolo saa soittajista parhaan irti, ja Musiikkitalon akustiikka toimii jopa puhelimesta kuunneltuna. Ainoan roson esitykseen tuo se klassinen eturivin yskijä, jolle mikään pianissimo ei ole pyhä.

Mutta edes köhinnät eivät pysty tuhoamaan tiheää tunnelmaa, jonka loistava musiikki ja yli sata huippumuusikkoa kapellimestarinsa kanssa saavat aikaiseksi. Korkeintaan alkaa miettiä, että aikaisemman syyllistävän ”sinä saastutat” -sloganin ohelle on syntymässä uusi. Sinä tartutat.

5

Sinä päivänä maa pysähtyi. Avaruuden korkeajännitys -lehden 4/1974 otsikko on tarpeeksi dramaattinen luettavaksi juuri nyt. Alun perin nämä tarinat ovat 1950- ja 1960-luvuilta. Sci-fi-seikkailujen dystopioita on täältä 2020-luvulta käsin mielenkiintoista seurailla.

RAF Space Commandin lentäjä Jet-Ace Logan joutuu ratkomaan erikoista ilmiötä, johon liittyvät pahasti poltergeistaavat haamut, juhannuksen auringonpimennys ja myyttiset Stonehengen kivipaadet. Pahojen haamujen kokoontuminen jumiuttaa Maan paikalleen, kunnes Jet-Ace Loganin Fiona-täti, paikallisen muinaismuistoseuran puheenjohtaja, lähtee Loganin kanssa avaruuteen ratkomaan ilmeisen kiperää ongelmaa. Tieteen keinoista ei ole hyötyä, ja haamuja päätetään hämätä rakentamalla Stonehengen kaksoiskappale kuuhun. Vielä hieman Fiona-tädin neuvokasta mistelinoksan heiluttelua, ja Maapallo pelastuu!

Tiina Nyrhinen