Levyarvostelu: Neil Tennant jahtaa 65-vuotiaanakin nuoruuttaan, ja vaikka sitä ei voikaan saada kiinni, jahdin huuma on yhtä päihdyttävä kuin 30 vuotta aikaisemmin.
Ei ole suuri oivallus sanoa, että musiikki voi toimia siltana menneisyyden ja nykyhetken välillä. Mutta Pet Shop Boysin 14. (!) albumin avauskappale Will-o-the-wisp ei tarjoa niinkään proustiaanista sykäystä vaan kokonaisen hgwellsiaanisen aikakoneen.
Siinä Pet Shop Boysin varhaisten levyjen tapaan kaikki lyödään tiskiin heti alussa: tämä on Giorgio Moroder steroidipäissään ja koko italodiscon historia suodatettuna British Libraryn läpi. Ja kuten kaikissa parhaissa varhaisissa PSB-kappaleissa, siinä on seassa kaupungin ääniä kokonaisen Berliinin verran – ja Berliinissä nimenomaan olemme, kun ”Neil” stalkkaa vanhaa ihastustaan halki kaupungin, Warschauenstrasselta Nollendorfplatzille (ja kukapa muu anglosaksinen yhtye ahtaisi nämä sanat kappaleensa).
Jo avaussäkeet maalaavat novellintarkan kuvan, jollaisiin popmusiikissa törmää nykyisin kovin harvoin ”I see you after many years / On an elevated train / Rattling above the streets of a city / Where men don’t wait in vain”.
Saamme heti kuvan laulun kertojasta, kaulukset pystyssä, amatöörin yritys pysyä huomaamattomana, seuraamassa ihmistä, jota hän ei ole nähnyt vuosikymmeniin mutta joka yhtäkkiä tuntuu tärkeämmältä kuin mikään.
Will-o-the-wisp on täynnä varhaisten Pet Shop Boys -albumien romanttista hysteriaa, sitä tunnetta kun kaikki on mahdollista kaupungissa täynnä kaikkea: esimerkkeinä vaikka In The Night, One More Chance, Paninaro, Suburbia, I Want A Lover tai Two Divided By Zero.
Se, että nämä kuusikymppiset sedät 35 vuotta myöhemmin pystyvät luomaan saman tunnelman, iän prisman läpi mutta ilman tukahduttavaa nostalgiaa, on suorastaan häkellyttävä saavutus. ”Will-o-the-wisp” on suomeksi ”virvatuli”, ja sellaista laulun puhuja jahtaakin, omaa nuoruuttaan, ja vaikka sitä ei voikaan saada kiinni, jahdin huuma on yhtä päihdyttävä kuin 30 vuotta aikaisemmin.
Itse asiassa Will-o-the-wisp on niin tyrmäävä aloitus, että sen ohitse on aluksi vaikea päästä. Hotspot kun on varsin sekalainen seurakunta, ja vaikka Neil Tennant ja Chris Lowe kutsuvatkin sitä Berliinin-albumikseen, se on tunnelmaltaan yllättävänkin seesteinen ja väistämättä yhtä englantilainen kuin mukillinen maitoista teetä.
Kappalekolmikko Hoping for a Miracle, Only the Dark ja Burning the Heather vie kuulijan lähemmäksi rakastetun Behaviourin (1990) syksyisiä tunnelmia paremmin kuin juuri mikään yhtyeen myöhemmillä albumeilla, vaikka Release (2002) ja Elysium (2012) olivatkin eräänlaisia yrityksiä tehdä klassikkoalbumille jatko-osa.
Ja tarinankerronnasta on kyse näissäkin kappaleissa. Hoping for a Miracle on elegia eilisen kultapojasta, jonka varhainen lupaus esti häntä kasvamasta aikuiseksi, eikä hän nyt kypsässä iässä kykene ymmärtämään, miksi maailma ei enää ota vastaan hänen puheluitaan. Tony Blair tulee kiistämättä mieleen.
Burning the Heather taas on jälleen yksi haave katoamisesta, tällä kertaa Englannin nummille, jossa on syksyisin tapana polttaa kanervaa ketunmetsästyksen helpottamiseksi. Only the Dark taas sisältää albumin kauneimman säkeen: ”Don’t be scared for only the dark can show the stars”.
Jos Stuart Pricen tuottaman trilogian edellisosat Electric (2013) ja Super (2016) olivat hedonistisia ja nopeatempoisia klubipotpureja, Hotspot on kuin kaikki edeltävät 13 PSB-albumia tungettuna tehosekoittimeen. Tämä on levy, johon tekee mieli muuttaa asumaan ja kutsua sitä kodiksi.
Tämä melankolinen triptyykki on Hotspotin sykkivä sydän, joka ehkä tarvitseekin höttöisempää materiaalia ympärilleen loistaakseen. Happy People ja You Are The One tuntuvat enemmän muodollisilta taidonnäytteiltä hyvän popbiisin kirjoittamisen taidosta kuin vilpittömästi hyviltä popkappaleilta, kun taas Monkey Businessin komediafunk kuulostaa lähes täsmälleen kalpealta versiolta Arcade Firen Signs Of Lifelta, joka ei nyt sekään ollut ihan maailman paras kappale.
Päätösraita Wedding In Berlin on yhtyeelle ominainen kierrepallo lopettaa albumi kummajaisella – jollainen teknoversio Mendehlssonin häämarssista todellakin on – vaikka monet albumin ulkopuolelle jätetyt b-puolet ovat jälleen kerran olleet tasokkaampia.
Hotspotilla on kuitenkin niin paljon ylivertaisen hienoa popmusiikkia, että melkein tuntuu ettemme ansaitsisi moista. Olen vaihtanut viestejä kreikkalaisen PSB-fanin kanssa, joka kertoo potevansa melankoliaa siitä, ettei Pet Shop Boys kenties olekaan mukana hänen elämänsä loppuun saakka. Hän on ollut fani 7-vuotiaasta saakka, ja nyt tulevan hittikiertueen myötä hänelle on ensimmäistä kertaa valjennut, että loppu saattaa olla lähellä. Ajatus vanhuudesta ilman tätä englantilaiskaksikkoa tuntuu nelikymppiselle fanille kuolevaisuuden ensimmäiseltä todelliselta kuiskaukselta.
Mikään Hotspotilla ei kuitenkaan kieli siitä, että 60-vuotias Chris ja 65-vuotias Neil harkitsisivat eläköitymistä. Sen kymmenessä kappaleessa on niin paljon tuoretta inspiraatiota ja rakkautta popmusiikkia kohtaan – ja vielä sellaista rakkautta, jota ikä vain syventää. Hotspotilla on läsnä kokonainen popin parissa vietetty elämä, ja vaikka se vain hetkittäin kykenee 80-luvun levyjen meskaliinihurmaan, sitäkin on cocktailissa mukana, ja paljon paljon muuta. Ja mikä muu yli kuusikymppisten yhtye kutsuisi uusinta levyään siirtymävaiheen levyksi? Ja se jos mikä on varma merkki, että matka yhä jatkuu.
Vaikka he poistuisivat näyttämöltä huomenna, enempää emme voisi heiltä vaatia kuin mitä olemme saaneet.
Samuli Knuuti
