Syntyvä elokuvataiteilija käyttää aineistona perhettään unkarilais-kanadalaisessa elokuvassa Blue Heron

Sasha (Eylul Guven) saa isänsä kameran. Kuva: Clara Deryckère

Blue Heron on ohjaajansa Sophy Romvarin ensimmäinen pitkä elokuva. Se on saanut tukuittain palkintoja elokuvafestivaaleilta Hongkongista Torontoon, Locarnoon ja Gentiin.

Blue Heron kertoo kuusihenkisen unkarilais-kanadalaisen perheen vaikeuksista prosessoida elämää uudessa ympäristössä Vancouverin saarelle muuton jälkeen samalla kun perheen teinipoika käy läpi räyhävaihetta.

Elokuvan näkökulmahenkilö on perheen kuopus, 8-vuotias Sasha (Eylul Guven), jolla on kolme isoveljeä: Felix, Henry ja pitkänhuiskea velipuoli Jeremy (Erik Beddoes).

Jeremy (Erik Beddoes) leikkii kuollutta. Kuva: Clara Deryckère

* *

Jeremy on äidin edellisestä liitosta. Vanhemmilla ei muita kutsumanimiä olekaan kuin ”isä” ja ”äiti”.

Alussa kuullaan ohjaajan personoitumaa kertojanäänenä. Elokuvan keskushenkilö kertoo, miten hänen on vaikea muistaa lapsuutta muuten kuin että ”hän oli vihainen koko ajan”. Se tarkoittaa pääasiassa Jeremy-isoveljeä.

Jeremyn esittäjä Erik Beddoes on huiman ammattitaitoinen näyttelijä, sillä hän tuo esiin teinipojan arvaamattomuuden ja ylemmyydentuntoisuuden eleillä, äänellä ja kävelylläkin. Jeremy saa paljon huomiota, koska hänen käytöksensä tulkitaan uhmakkuushäiriöiseksi.

Näpistelystä kiinni jäänyt ja poliisin kotiin tuoma poika selvästi tarvitsee jotain puuttumista. Elokuvaa ei tarvitse katsella puolta tuntiakaan ennen kuin aavistaa, että tässä jutussa kaikille ei käy hyvin.

Sosiaalityöntekijät puuttuvat tilanteeseen ja tekevät minkä voivat, mutta poika ei välitä kommunikoida. Syntyperä vieraannuttaa Jeremyä sisaruksistaan, mikä saa hänet tuntemaan itsensä entistäkin ulkopuolisemmaksi.

* *

Elokuvan henkilöistä Sasha on se, joka näkee ja muistaa kaiken. Hänelle on jäänyt hyvin mieleen vanhempien neuvottomuus Jeremyn hallitsemattomuuden suhteen. Sasha palaa muistoihinsa aikuisiän antaman etäisyyden turvin ja tekee tilanteesta sen elokuvan, jota katsomme.

Ohjaaja Sophy Romvari on liikuskellut perheaiheen ympärillä kuuden vuoden takaisessa lyhytelokuvassaan Still Processing (2020). Se on tiettävästi Blue Heronin temaattinen edeltäjä, sillä Romvari on tuonut lyhytelokuvastaan opittua ensimmäiseen pitkään elokuvaansakin.

Blue Heronin ohjaajan taidokkain teko on käydä läpi menneisyydessä tapahtunutta kuin ulkopuolinen aikuinen, ja silti pitää mukana tuossa menneisyydessä eläneen ihmisen eli lapsen näkökulma.

Kuva: Clara Deryckère

* *

Blue Heron on samanaikaisesti sekä sisällä että ulkona. Se pysyy yhtä arvaamattomana kuin siitä ison osan vievä Jeremy. Näkökulman vaihtumiset lennosta pakottaa pysymään hereillä.

Elokuvan symbolinen nimi Blue Heron tarkoittaa amerikanharmaahaikaraa, josta kertova tv:n luontodokumentti papattaa jossain vaiheessa elokuvan taustaäänenä kertomassa, miten amerikanharmaahaikaran poikasen ja vanhempien mutkikas suhde viilenee sitä mukaa, mitä vähemmän poikanen tarvitsee huolenpitoa.

Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaille amerikanharmaahaikara on merkinnyt sekä henkistä sanansaattajaa että kykyä seistä omilla jaloillaan.

* *

On mahdollista keskustella siitä, missä määrin Blue Heron on tai ei ole autofiktiota. Siinä se tulee lähelle Charlotte Wellsin muutaman vuoden takaista Aftersun-elokuvaa (2022; lue Nadia Sandhun kirjoittama arvio), jossa siinäkin aikuistunut lapsi tarkastelee tärkeän perheenjäsenen tuskatiloja.

Kevyttä viihdettä Blue Heron ei ole, mutta kylläkin hieno elokuva todellisten ja kuviteltujen muistojen sulautumisesta toisiinsa, ja omien kokemusten käyttämisestä taiteen luomisessa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua