Kuva: Sampo Jaakkola

Nykytanssia ja kuorolaulua yhdistävä Lempi on nuorten, Itä-Suomesta ponnistavien tekijöiden voimannäyte ja samalla eräänlainen kotiinpaluu. Teoksen ohjauksesta vastaavat tanssitaiteilijat Eevi Kinnunen ja Marikki Nyfors ovat Kuopion Taidelukio Lumitin alumneja, jotka palaavat sen myötä tuttuun ympäristöön, mutta uudessa roolissa – nyt taiteen ammattilaisina ja teosprosessin vetäjinä. Pitkäjänteiseen työskentelyyn heidän kanssaan on sitoutunut Lumitin kamarikuoro kuoronjohtaja Touko Raatikaisen johdolla. Teosprosessin yhtenä osana ovat olleet taiteilija Emma Fältin vetämät osallistavat queer-työpajat. 

Viime vuosina on ollut ilo todistaa kuoron ja tanssin elementtejä yhdistävien esitysten uutta tulemista. Lempi asettuu oman näkökulmansa kautta tähän kuoroa osallistavan esitystaiteen jatkumoon. Mistään uudesta ilmiöstä ei silti ole kyse, onhan kuoro yksi vanhimpia teatteritaiteen elementtejä. Myös Suomen kielen kuoro juontuu kreikan sanasta khoros, joka merkitsee tanssia tai tanssipaikkaa. 

Mutta mahtoivatko antiikin kuorot koskaan aloittaa esityksiään lattian rajasta? 

Lempissä näin ainakin tehdään. Siinä he pötköttävät: Lumitin kamarikuoron 32 nuorta laulajaa. Vieretysten, kasoissa ja rykelmissä lekotellen, rentoa ja pörröistä päällä. Kaikki näyttää jotenkin kotoisalta – ja niin, varsin suomalaiselta. Katosta roikkuvat tilamikrofonit on koristeltu havuin ja takaseinän sininen kangas läimehtii kevätjuhlamaisena järvimaisemana. 

Kuoroelementin lisäksi suomalaisuudella on teoksessa keskeinen rooli. Suomalaisten rakkauslaulujen kaanonista poimitut, Touko Raatikaisen kuorosovituksiksi kääntämät laulut ovat teoksen ranka, jonka ympärille liike, puhe ja dramaturgia kiertyvät. 

Aloitetaan siis aikalaisartisteista, Pehmoainosta ja Elsi Sloanista. Erityisesti kuorosovitus Sloanin Eläminen-kappaleesta antaa raikkaasti tilaa nuorten valovoimaiselle, lupaa kysymättömälle esiintyjyydelle.

Karhuja ja ihmisiä

Suomalaisuus ja rakkaus yhdistyvät Lempissä laulujen lisäksi myös karhun hahmossa. Merkityksiltään moninainen karhu on sekä ikiaikainen ja myyttinen metsän kuningas että ystävänpäiväkorteista tuttu pörröinen hahmo, jolla nykypäivänä viestitään rakkautta ja ystävyyttä.

Näyttämöllä kiinnostavaksi nousee karhun ja ihmisen välinen suhde, ja sen kautta erilaisuuden kohtaaminen. Lempi-teos pohtii rakkauden moninaisuutta, mitä vasten tekee mieli lukea karhun hahmo jonkinlaiseksi rakkauslaulujen vierellä kulkevaksi queer-näkökulmaksi. Onhan suhteessa ihmiseen karhu kuitenkin jollain lailla vieras ja toinen – kuten vähemmistöön kuuluva on usein toinen suhteessa valtaväestöön ja normiin. 

Kaksi suurta karhua ihmiskuoron keskellä herättävät huomiomme ja virittävät tilan. Karhu on iso, hidas, toisenlainen, vieras. Sen erilaisuus paljastaa aiemmin vallinneen yhtenäisyyden rikkoutuneen.

Jos rakkauslaulut ovat suomalaista tarinankerrontaa, on oikeutetusti kysyttävä, kenen tarinat joukosta puuttuvat. 

Toinen karhuista tarttuukin mikrofoniin kriittisellä äänellä. Riemastuttavassa kohtauksessa svengaava, mutta äkäinen karhu sabotoi rakkauslaulua, jonka maisemasta ei löydä itseään. Yleisö hörisee naurusta, jotain ristiriitaisen rakastettavaa tuossa pörröisessä anarkistissa on.

Suomalaisuus ja rakkaus yhdistyvät Lempissä myös karhun hahmossa. Kuva: Sampo Jaakkola

Rakkauslaulujen marginaali

Rakkauslaulujen sanoitusten kautta Lempi pohtii, kuinka kulloinenkin yhteiskunnallinen ja poliittinen ympäristö rakentaa, dokumentoi ja toisaalta muovaa rakkauteen liittyviä käsityksiä ja normeja. Laulujen tekstit puhuvat itsessään, minkä lisäksi teoksessa käytetään jonkin verran puhetta.

Puhe tuntuu toisinaan alleviivaavalta, mutta onnistuu myös poimimaan esiin yksilöllisiä ja merkityksellisiä näkökulmia.

Kuulemme esimerkiksi omakohtaisuuden kautta, kuinka suuri merkitys ei-normatiivista rakkautta kuvaavalla laululla voi olla sille, jota asia koskettaa. Laulun kautta on mahdollista tulla nähdyksi ja todennetuksi sellaisena, kuka on. Laululla on voimaa tehdä sanoista totta ja siten muuttaa maailmaa. Juuri yhteiskunnallista muutosta sekä rakkauden muotojen moninaistumista Lempin kappalevalinnat kuvaavat onnistuneesti – jos sanoituksia vain malttaa pysähtyä miettimään.

Huomaan vastaanottavani teokseen valittuja lauluja eri tavoilla. Siinä missä aikalaisartistien lyriikoita on helppo tarkastella rakkauden tematiikan läpi, ovat sellaiset ikoniset teokset kuin kansanlaulu Taivas on sininen ja valkoinen, Petri Laaksosen ysärihitti Täällä Pohjantähden alla sekä Kaj Chydeniuksen KOM-teatterille 1970-luvulla säveltämä Kalliolle kukkulalle kaivertuneet niin syvälle suomalaiseen kulttuurihistoriaan monine merkityksineen, että niitä on enää vaikea kuulla rakkauslauluina – saati että niitä vasten olisi helppo peilata rakkauden ilmentymiä 2020-luvulla.

Nostalgia ja rakkaus toki kietoutuvat joskus yhteen. Tutut laulut koskettavat ja herättävät tunteita, mikä teoksen yksi tarkoitusperistä lieneekin.

Olla nuori tällaisena aikana

Nuorten suulla Lempi kysyy aikamme suuria kysymyksiä. Keille rakkaus, sen tarinat ja kuvasto kuuluvat? Toteutuvatko vapaus ja tasa-arvo vieläkään? Entä uskallanko rakastaa, kun maailma palaa ympärillä? 

Itselleni kaikkein vahvimmin teos puhuu silti nuoruudesta, nähdyksi tulemisen ja yhteen kuulumisen tarpeesta. Tätä viestii myös kuororivistö muotona, jossa seistään katsojaa kohti rinta rinnan, järjestäytyneinä ja joukon voimalla. Juuri nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa keskeisin viiteryhmä ovat omat ikätoverit ja ystävät, joiden rinnalla omaa identiteettiä voi turvallisesti tutkia ja rakentaa.

Teoksessa, joka etsii rakkauslaulujen kaanonista moninaisuutta ja normista irtautumisen paikkoja, alkaa harmonian ja yhtenäisyyden rinnalle silti kaivata myös repeämiä ja kitkaa. 

Taidelukio Lumitin 32-henkinen kamarikuoro tekee taitavaa ja rohkeaa työtä. Kuva: Sampo Jaakkola

Suloinen, villi rakkaus

Teoksen koreografia on hienovaraista eikä tee suurta eroa tanssijoiden ja kuoron välille. Yhteistä liikkeellistä maastoa ovat erilaiset yhteyden eleet, kuten nojaaminen, kantaminen ja kannattelu – sekä tietenkin katse, joka nousee teoksessa merkitykselliseen rooliin. Lempin voima on vilpittömyydessä suurten asioiden ja tunteiden edessä. Teos ja sen tekijät katsovat kohti suoraan ja väistämättä, mutta lempeydellä. 

Kuoron työskentely on taitavaa ja rohkeaa. Aina ei olla mukavuusalueella, mutta yksinkertaiset liikkeelliset ratkaisut kantavat. Laulajien läsnäolossa on vastaansanomattomuutta ja rauhaa. Musiikillisesti vaikuttavin kohtaus on herkkä, silmät suljettuina hyräilty improvisatorinen äänimaisema, jossa luotetaan yhteiseen kuunteluun.

Herkkyyttä on myös kohtauksessa, jossa Eevi Kinnusen ja Marikki Nyforsin esittämät karhut riisuvat turkkinsa, paljastaen haavoittuvuutensa. 

Tunnelma on paikoin niin seesteinen ja suloinen, että pian on pakko tapahtua jotain yllättävää!

Ja niin käykin. Paitsi sinivalkoista ja talonpoikaista, on rakkaus myös villiä, vuolasta ja hallitsematonta. Toistosta voimaa keräävä Antti Tuiskun Hyökyaalto nytkäyttää viimein liikkeelle jotain uutta ja arvaamatonta. Eliel Tammiharjun konepulssi jyskyttää akustisen äänen päälle. Rakkauden hyöky kohottaa ja nostattaa, tanssijoiden kehoissa nytkii ja kuplii. 

Kun kuoro lopuksi tuudittaa yleisön laulullaan syleilyynsä, on helppo uskoa, että juuri lempeys, kannattelu ja yhteys toisiin ovat maailmaa muuttavia voimia.

Lumitin näyttämön soisi jatkossakin toimivan paikkana, jonne ammattikentälle siirtyneet taidelukion alumnit voivat tehdä omia töitä ja kokeilla siipiään taiteilijanuransa alkuvaiheessa. 

Outi Markkula

Kirjoittajan työskentelyä tukee Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahasto.

* *

Lempi

• Ohjaus, koreografia, tuotanto, esiintyminen: Eevi Kinnunen & Marikki Nyfors
• Esiintyminen, osallisuus prosessissa: Venny Buchen, Leino Hiltunen, Julia Huttunen, Aarni Hyvärinen, Alvi Jankko, Siiri Jääskeläinen, Juho Kauhanen, Milka Keski-Orvola, Ahti Kivinen, Ilma Kontulainen, Saimi Koskelo, Aliina Kotilainen, Aatu Laitinen, Karo Lehikoinen, Riitu Malinen, Alisa Manninen, Saara Mikkonen, Elsa Mättö, Vilho Natunen, Alina Nenonen, Saima Niemelä, Seela Niskanen, Siiri Oikarainen, Mitja Paananen, Amanda Palmu, Ella Pöyhönen, Saimi Sammasmaa, Eemil Seppänen, Teea Siippainen, Silmu Ståhlberg, Venla Varis & Elmeri Väisänen
• Äänisuunnittelu ja musiikki: Eliel Tammiharju
• Puku- ja lavastussuunnittelu: Riina Leea Nieminen
• Kuoron johtaminen: Touko Raatikainen
• Osallistavat queer-työpajat: Emma Fält
• Tekniikka: Heikki Leppäjärvi, Miika Sohlman & Atos Staufenbiel
• Mentorointi: Sari Palmgren / Routa Company
• Tuottaja: Lisa Kalkowski
• Yhteistuottajat: ITAK, Kuopion taidelukio Lumit. Teos on Riiviöt Ry:n tuotanto.
• Tukijat: SKR / Pohjois-Savon rahasto, Taike / Etelä-Savon taidetoimikunta, Taike / Pohjois-Savon taidetoimikunta, Kuopion taidelukioyhdistys ry & Kuopio250-juhlavuosihanke
• Residenssit: Routa Company, Liisa Pentti +Co, Haihatus, Kulttuuriareena 44
• Yhteistyökumppanit: Routa Company, Kauppakeskus Minna, Painotalo Tuovinen

Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua