Kuin kuvastimessa #13: Ghostwatch (1992)

Kuvat ovat kuvakaappauksia elokuvassa.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Ghostwatch. Iso-Britannia, 1992. Ohjaus: Lesley Manning. Käsikirjoitus: Stephen Volk. Pääosissa: Michael Parkinson, Sarah Greene, Craig Charles, Mike Smith, Gillan Bevan, Keith Ferrari, Brid Brennan, Michele Wesson, Cherise Wesson.

Dokumentteina itsensä esittäviä fiktioita eli mokumentteja oli tehty ennen tällä kertaa käsiteltyä elokuvaa, Ghostwatchia (1992), ainakin 1960-luvulta asti. Kauhumokumenttejakin tunnetaan jo 1970-luvulta. Toki nämä olivat olleet varsin marginaalisia elokuvakokeiluja. Yhdysvalloissa oli herättänyt huomiota 1989 ilmestynyt U.F.O. Abduction -niminen pätkä, jota näytettiin esimerkiksi ufo-harrastajien tapaamisissa mukamas dokumentaarisena aineistona. Moni uskoo edelleen videon todistusvoimaan, vaikka elokuvan ohjaaja on ajat sitten astunut kameran eteen ja kertonut teoksen tekemisestä. Ja vaikka elokuvan avaruusolentopuvut ovat selvästi pilailuvälinekaupasta.

Britit taas olivat kunnostautuneet muun muassa puolidokumentaarisella ydintuhoelokuvalla Threads (1984). Threads on yksi useimmin mainituista lapsuudentraumoja aiheuttaneista teoksista, niin ilolla kuin väristyksillä muisteltu, synkkääkin synkempi dystopia. Vähänpä tekijät tiesivät, mutta Ghostwatchista tulisi vastaavalla tavalla pahamaineinen teos.

Ghostwatch on kello yhdeksän jälkeen illalla, BBC:n pääkanavalla esitetty tv-elokuva, genreltään kauhumokumentti. Teos esittää olevansa kanavalle tuohon aikaan tyypillinen ”paikan päällä” -tyylinen dokumentti, jollaisia oli nähty aiemmin muun muassa erilaisista ammateista. Siis eräänlaista puoli-realitya.

Uskottavuutta ohjelmaan haettiin palkkaamalla BBC:n luottojuontajana tunnettu Michael ”Parkie” Parkinson show’n studioisännäksi. Muutkin ohjelman esiintyjät, kuten Sarah Greene ja Craig Charles, olivat rentojen makasiini- ja viihdeohjelmien kasvoja. He toivat asiallisen Parkinsonin vastapainoksi nuorekasta uskottavuutta. Käsikirjoittajaksi hankittiin Stephen Volk, joka oli aiemmin kirjoittanut muun muassa Ken Russellin elokuvan Gothic (1986).

* *

Juoni on simppeli, mutta toteutettu tehokkaasti. Puolitoista tuntia pitkän ohjelman aikana Parkinson jutustelee kummituksista studiossa vieraalleen, parapsykologi Lin Pascoelle, jota esittää näyttelijä Gillan Bevan. TV-juontaja Mike Smith ottaa samalla yleisön puheluita vastaan.

Greene ja Charles sen sijaan ovat paikan päällä talossa, jossa väitetään kummittelevan. Earlyn perheen tyttäret Suzanne (Michele Wesson) ja Kim (Cherise Wesson) ovat oireilleet kummallisin tavoin ja väittävät talossa kummittelevan. Erityisesti tytöt pelkäävät Pipesiksi nimeämäänsä kummitusta, joka kolistelee talon pattereita ja siirtelee tavaroita.

Ghostwatch alkaa taidokkaasti. Sen hitaus ja leppoisa tunnelma hämäävät. Studioon soitetaan pilapuheluita, Parkinson ei tunnu kohteliaisuudestaan huolimatta ottavan aihetta kovin vakavasti. Juontajat hassuttelevat keskenään. Tunnelma on kovin iisi, hieman kuin vanhaa Dracula-elokuvaa katsoisi.

Tarinaan alkaa hiipiä muita sävyjä, kun Earlyn perheen talossa tapahtuu kummia ja talon historiaa avataan katsojalle. Tarkkanäköinen kauhufani saattaa erottaa näkökenttänsä laidoilla jotain outoa niin paikan päällä kuin tv-studiossa. Mutta mitä on oikeasti tapahtumassa?

Jos lukija haluaa nauttia elokuvasta täysin siemauksin, hänen on parasta lopettaa lukeminen nyt ja hankkia filmi käsiinsä tai katsoa se linkistä tämän jutun lopussa. Ghostwatchista on jälkikäteen mahdotonta saada samaa tehoa irti kuin sen ensiesityksen aikaan, mutta sitä lähemmäs pääsee, mitä vähemmän teoksesta tietää.

* *

Ghostwatch on peribrittiläinen kummitustarina, joka on inspiroitunut sekä klassisesta kauhuperinteestä, kuten M. R. Jamesin (1862–1936) novelliklassikoista, että tosielämän huuhaauutisista. Elokuvan varsinainen teema on 2000-luvun vaihteessa yleistynyttä kauhun vakioainesta: median hyökkäys katsojaansa vastaan. Tässä mielessä se naittaa perinteisen moderniin aikaansa edellä olevalla tavalla.

Paha imee psyykkistä voimaa saamastaan huomiosta, jota massamedian, tässä tapauksessa television, kaikkialle kurottava, korruptoiva voima edesauttaa. Oleellisimmat vertailukohdat löytyvät japanilaisesta elokuvasta, esimerkiksi Kiyoshi Kurosawan ohjaamasta Pulsesta (2001) ja Hideo Nakatan Ringusta (1998). Kauhu tulee kirjaimellisesti olohuoneisiin ja korruptoi kodin, maailman turvallisimman paikan.

Tuttujen tv-kasvojen käyttäminen oli erityisen tehokas keino aikalaisille. Se vei pois huomiota asetelman korniudesta ja loi falskia turvallisuudentunnetta. 1990-luvun Suomessa Parkinsonin paikalla olisi jököttänyt Arvi Lind ja Taru Valkeapää olisi häärinyt Sarah Greenen roolissa. Lähtökohta on hölmö, mutta elokuvan vahvuus on se, että se myöntää oman hölmöytensä. Pelaamalla avoimin kortein katsoja hyväksyy elokuvan maailman. Tarinassa voidaan keskittyä kauhun luomiseen.

Siitäkään ei ole kokonaisuuden kannalta haittaa, että Ghostwatch ei osaa luoda uhasta ehjää kuvaa. Kuolleet murhaajat, urbaanit legendat, kissojen henget, poltergeist-ilmiöt, riivaukset, meediot, kosmisen kokoluokan kauhu ja muut vaikutteet yhdistyvät kokonaisuudeksi ”kaikkea karmeaa”, jossa ei ole täysin järkeä. Toisaalta tämä absurdius on elokuvan etu. Ghostwatch ei selittele. Sen kauhu on tapahtumien selittämättömyydessä ja järjenvastaisuudessa.

* *

Sitten siihen, miksi elokuvalla on edelleen vankka kulttimaine. Ghostwatchin esityksen alussa ja lopussa sekä sen markkinoinnissa tehtiin lukuisia kertoja selväksi, että elokuva on fiktiota. Se esitettiin illan elokuvan esityspaikalla. Teoksen aikana näkyvään puhelinnumeroon soittamalla sai kuulla, että elokuva on fiktiivinen ja pyydettiin jättämään nauhalle oma paranormaali kokemus.

Varotoimenpiteet eivät riittäneet. BBC:n puhelinlinjat ylikuumenivat, ja puhelinkeskus sai arviolta miljoona soittoa yhden illan aikana. Osa katsojista ylisti näkemäänsä maasta taivaaseen, osa halusi jakaa oman kummitustarinansa, osa soitti pilapuheluita. Lisäksi pieni mutta äänekäs joukko oli raivoissaan. Jotkut olivat suuttuneet uskonnollisista syistä, toisten mielestä ohjelmaa esitettiin liian aikaisin ja aivan liian monet lapsiperheet saivat rauhoitella pikkuisiaan. Ja toisin kuin Orson Wellesin War of the Worlds -radiokuunnelman tapauksessa, ärsyyntyminen oli aitoa. Kyse ei ollut siitä, että valtaosa olisi luullut tapahtumien olevan tosia. Raivo syntyi huijatuksi tulemisen tunteesta ja yleisestä, konservatiivisesta paheksunnasta, joka ei ole Middle Englandille lainkaan tuntematonta. Kauhu ei ole valtavirran rakastama genre.

Asiasta voi olla kahta mieltä. Mokumentti ei ollut vielä tuolloin yleistynyt käsite, joten hämmennys on ymmärrettävää. Samoin valeuutisista ei puhuttu sanallakaan. Luotto BBC:n kaltaiseen mediaan oli vakaata, joten moni koki tulleensa petkutetuksi jo siksi. Parkinsonin maine luotettavana ruutukasvona sai kolauksen.

Vaan silti. Elokuva esitettiin fiktiona. Vastaanottajalla on myös vastuunsa. Edes tottumattomalle aikuiselle ei pitäisi olla kohtuutonta ymmärtää, että kummituksia ei ole olemassa ja oli tai ei, kummitustarinat eivät sovi lapsille.

Tässä jälleen opetus niille, joiden mielestä wanhaan hywään aicaan ei loukkaannuttu tai oltu lumihiutaleita.

* *

Loukattujen tunteiden lisäksi elokuva johti valitettavasti myös aitoon tragediaan. Kehitysvammainen tehdastyöläinen Martin Denham sai Ghostwatchista pakkomielteen, jonka väitettiin johtaneen hänen itsemurhaansa muutama päivä elokuvan esittämisen jälkeen. Myöhemmin eräässä tutkimuksessa huomattiin tv-ohjelman aiheuttaneen posttraumaattisia stressioireita 10-vuotiaille pojille. Meriitti sekin.

Ja jälleen, silti. Vastuun pitäisi tällaisessa asiassa olla huoltajilla. Jos ohjelma esitetään myöhäisillassa ja käsittelee kummituksia, miksi antaa lasten tai lapsen tasolla olevien katsoa, olkoon Michael Parkinsonin juontama dokumentti tai ei?

Erityisesti Denhamin itsemurhan jälkeen ja useiden muiden valitusten myötä BBC joutui pyytämään teoksen esittämistä anteeksi. Katsojien kritiikki oli tosiasiassa vain pieni osoite palautteesta. Suurin osa loanheitosta tuli lehdistöltä, joka riemastui mahdollisuudesta kritisoida BBC:tä. Yllätys, yllätys. Englannin keltainen lehdistö on iljettävämpi entiteetti kuin mikään, mitä H. P. Lovecraft olisi voinut keksiä. Mainehaitta oli BBC:lle liian iso, joten tilanne neutraloitiin myöntämällä virhe.

Ghostwatch sai suotta huonon maineen, eikä sitä ole esitetty brittitelevisiossa uusintana enää koskaan. Moni elokuvan erityisesti lapsena nähnyt muisteli sitä hellyydellä. Vuonna 2002 teos sai viimein VHS- ja DVD-julkaisun.

Ghostwatch on nykyään brittiläinen tv-klassikko ja yksi parhaista mokumenttigenren edustajista. Elokuvan keräämä kulttifanitus on varmistanut sen paikan kauhun kaanonissa. Nykysilmin katsottuna se on hiukan hoopo, mutta sen tekoprosessia ja pystyy arvostamaan. Jokainen sekunti tuntuu hyvin mietityltä.

Moni kauhumaakari on haaveillut herättävänsä yhtä vahvoja reaktioita yleisössä, mutta ei ole yltänyt samaan. Vuonna 2018 Reece Shearsmithin ja Steve Pembertonin tv-sarja Inside no. 9 (2014–2024) teki Ghostwatchille kunniaa Dead Line -halloween-spesiaalissaan. Kuten Ghostwatchin tapauksessa, moni meni lankaan ja piti jaksoa pelottavimpana televisio-ohjelmana pitkään, pitkään aikaan.

Mikko Lamberg

Ghostwatchista on olemassa esimerkiksi 101 Filmsin Blu-ray- ja DVD-julkaisu. Striiminä elokuva löytyy Amazonista. Voipa Ghostwatchin katsoa myös Dailymotionista.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua