Digitaalista ja fyysistä olemista: Projio 2025 esittelee mediataidetta, digitaalista muotia ja parantavia kokemuksia

Kalistan muotia. Kuvat: Eli Harju

Projio Tampereen Finlaysonin alueella 16.–21.10.2025.

Media- ja valotaidetapahtuma Projio järjestetään Tampereen Finlaysonin alueella jo kuudetta kertaa. Tänä vuonna se on entistä laajempi, sillä näyttelytilaa on myös Media 54 -rakennuksessa ja Siperiassa. Digitaalinen minä -teeman mukaisesti teoksissa käsitellään identiteetin ja itsen rakentumista erityisesti digitaalisessa ympäristössä, mutta myös niiden hajoamista, korjaamista ja havaituksi tulemista.

Vooningissa ensimmäisenä tervehtii hollantilaisen kuraattorin, teoreetikon ja taiteilijan Rosa Menkmanin teos A Vernacular of File Formats. Menkmania pidetään häiriöitä, virheitä ja vikoja esteettisinä tekijöinä käyttävän glitch-taiteen pioneerina, ja hän on kirjoittanut aiheesta myös kirjoja ja esseitä. Ensimmäistä kertaa vuonna 2010 esitetyssä A Vernacular of File Formatsissa Menkman tutki sitä, miten sama virhe toistuu erilaisissa tiedostonpakkausalgoritmeissa.

Rosa Menkmanin työtä pidetään glitch-taiteen kulmakivenä.

Kalista eli Wilma Kurumaa on luonut Siperiaan teoksen, joka kunnioittaa myös Finlaysonin alueen tekstiiliperinteitä. Hänen muotitaideteoksessaan kohtaavat historiallinen pukusuunnittelu ja teknologia. Asujen kaikki osat on tehty itse, mutta paljon niistä on suunniteltu digitaalisesti, ja joitakin 3D-printattu. Muoti on erottumisen keino myös digimaailmassa.

– Kun muotia suunnitellaan digitaalisesti, saman asun voi tehdä helposti avatarille ja fyysiseen todellisuuteen, Kalista kertoo.

– Kaiken ei kuitenkaan aina tarvitse olla fyysisesti olemassa ollenkaan. Digitaalinen muoti on aika iso juttu esimerkiksi peleissä, ja digitaalinen identiteetti ja sen kustomoitavuus ovat todella tärkeitä esimerkiksi Z-sukupolven nuorille. Samalla esimerkiksi somesisältö kiihdyttää koko ajan muotisyklejä, yhtä asua saatetaan käyttää vain yhden kuvan verran. Jos kaikkea muotia ei tehdä fyysiseksi, voidaan optimoida kestävyys.

Historiallisuus näkyy Kalistan teoksissa muun muassa korseteissa ja virkatuissa pitseissä, teknologia 3D-printatuissa osissa. Taustalla osa Soila Saviaisen teosta.

Digitaalinen vaatesuunnittelu ja 3D-tulostus voivat parantaa muodin kestävyyttä ja paikallisuutta muutenkin, Kalista sanoo. Kun esimerkiksi helmiä ja muita yksityiskohtia voi suunnitella ja printata kotona, niitä ei tarvitse tilata kaukaa.

– Nämä on printattu PLA-filamentista, joka on uudelleen käytettävä ja biohajoava materiaali. Digitaaliset kaavatkin voi simuloida suoraan asiakkaan päälle, mikä säästää aikaa ja materiaalia, kun ei tarvita fyysisiä sovitusversioita.

Ani Riikonen ja Minni Välipakka ovat erikoistuneet unimaisiin, aistikokemuksia tutkiviin installaatioihin. Heidän teokseensa Halihaapaan saa koskea: korkea tekstiilipuu on herkästä olemuksestaan huolimatta jämäkkä, sillä se on tehty nimensä mukaisesti halattavaksi.

Halihaapa on tehty kosketettavaksi, näyttää taiteilija Minni Välipakka.

– Meillä on ollut tapana kierrättää edellisten installaatioiden materiaalit, Välipakka kertoo.

– Halihaapaan on käytetty osia pitkänkin ajan takaa, esimerkiksi Pusukoppi-nimisen installaation materiaaleja.

Mari K. Rento ja Aliisa Koivisto ovat luoneet kierrätyspahvista, lähes kokonaan biohajoavista materiaaleista, äänestä ja valosta uuden ajan meditaatiopedin.

– Me olemme jo kohdusta asti täynnä stressikemikaaleja: maailmantilanne ja vanhempien huoli toimeentulosta kuormittavat jo ennen syntymää, Mari K. Rento sanoo.

Sitä kokemusta korjaamaan hän ja Koivisto tekivät Kohtu-teoksen, jonka sisälle saa kiivetä rauhoittumaan ja kuuntelemaan parantavia taajuuksia.

Teoksen sisällä on maagisen tiivis ja yksityinen tunnelma, vaikka se onkin molemmilta sivuiltaan avoin.

– Tässä on mietitty jokainen yksityiskohta niin, että se rauhoittaa hermostoa ja tarjoaa parantavan kokemuksen. Eräs testaaja sanoi, että tämä tuntuu ihan siltä kuin olisi lapsi, vaikkei hän vielä tiennyt, mistä teoksessa on kyse.

Kohtu-teos tarjoaa stressittömän hetken.

Eräänlaisen rauhallisen hetken itsen kanssa tarjoaa myös Riia Muurimaan ja Matti Salon teos Valotyö. Teokseen kuuluu video, musiikkia ja viisi erilaista runoa, joista voi kuunnella yhden tai halutessaan kaikki. Tekijät eivät halua avata teostaan liikaa valmiiksi.

– Tavallaan teos nojaa mytologiaan, mutta tarkoitus on, että kokija tulkitsee sen itse, Muurimaa sanoo.

Se, mistä Valotyö-teoksessa on kyse, on kokijan itse määriteltävissä.

Newyorkilaisen Maya Manin generatiivinen teos Fake It Till You Make It kokoaa tekstiä taiteilijan valitsemista Instagram-grafiikoista ja generoi niistä loputtomasti erilaisia hyvinvointimietelauseita. Sama lause ei ilmesty teokseen kahta kertaa.

Pintataso on tunnistettavissa, mutta sisältö vaihtelee höpsöstä lähes pelottavaan. Man tutkii töissään naisellisuutta ja autenttisuutta verkossa, ja Fake It Till You Make It leikittelee uskomisen ja esittämisen eroilla.

Maya Manin teos suoltaa outoutettuja uusiskulauseita.

Yksi sali on omistettu kokonaan kanadalaisen Lorna Millsin teoksille. Mills työskentelee useilla eri tekniikoilla painotuotteista aina gif-installaatioihin. Projiossa nähdään häneltä videoteos Ways of Something, joka on uudelleentulkinta BBC:n dokumentista Ways of Seeing vuodelta 1972, sekä useita gif-installaatioita, joissa Mills lainaa internet-sisältöjä ja yhdistää niitä toisiinsa odottamattomiksi kokonaisuuksiksi, jotka venyttävät havaintokyvyn rajoja.

Lorna Millsin gif-teoksissa etäisesti tuttujen erillisten objektien yhdistely luo odottamatonta tarinallisuutta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua